Kyyneliä pururadalla

No Comments

Olin lenkillä töiden jälkeen. 14 km pururataa raskaan päivän jälkeen saa mielen keveämmäksi. Puolivälissä matkaa vastaan tuli lasteni hyvän kaverin äiti. Hänen kanssaan on vietetty satoja tunteja kentän laidalla.

Pysähdyin minuutiksi vaihtamaan kuulumiset, kunnes hän kysyi, että mikä minulla on hätänä. Hän rutisti hartioistani ja samalla huomasin itsekin, että silmistäni valuu kyyneleet. En oikein osannut vastata hänelle mitään. Vastaan nyt.

Sain juostessani hyvän idean. Vihdoin keksin, mistä kirjoitan kirjani. Olen miettinyt kirjaa, joka jakaisi jotakin hyvää. Taivas+Helvetti on sellainen. En tee Marimekkoja. En kopioi sitä. Teen oman juoksuni. Liikutuin keksittyäni aiheen.

Minulla on oma ääneni. Minulla on sanottavaa. Nyt minulla on myös missio.

Nyt kirja pitää vielä kirjoittaa. Siinä prosessissa taitaa vieriä muutama kyynel lisää;) Nekin ovat ilon kyyneleitä.

 

IMG_0588

Korostaa omaa sävyä

No Comments

Tunnen ihmisiä, jotka eivät koskaan värjää hiuksiaan. He vain syventävät omaa sävyään. Sävy ei  jostain syystä ole koskaan maantienharmaa.

Tunnen myös itseni. Herätän ihmisissä tunteita. En yritä koskaan oikoa absurdeimpiakaan ennakkokäsityksiä. Mielelläni syvennän niitä.

Maailma on täynnä tapetinvärisiä silmänpalvojia, jotka kilistelevät maireasti cocktail-kutsuilla, mutta puukottavat selkään, kun peilipallo lakkaa pyörimästä.

Totuudenpuhumisella ei saa helposti ystäviä. Mutta kun onnistuu sellaisia löytämään, he ovat lojaaleja ystäviä. Olen onnekas. Minulla on heitäkin. Toivottavasti osaan myös olla sellainen.

Olin noin 10-vuotias kun jäälautoilla Kokemäenjoessa leikkiessämme kadotin ystäväni. Luulin hänen hukkuneen. Luikin pakoon. Kun olin jo pyörän selässä, kaverini kömpi rantatörmälle kiilautuneen lautan alta ja kysyi: ”Hei, meinasitko jättää mut?”

Meinasin. Anteeksi.

 

kevättulva+tulva+jääpato+pyhäjoki+20.4.2013

 

 

Fernandon salaisuus

No Comments

Istuin torstaina illallisella kun seurueeseemme liittyi newyorkilainen MS-taudin tutkija Fernando. Hän oli kävelevä amerikkalaisuuden stereotypia. Paljon puhetta, vähän sisältöä, mitään tarkoittamattomia kohteliaisuuksia.

En ole kovin hyvä puhumaan englantia. Hän kehui tapaani käyttää kieltä luovaksi. Hänen äitinsä oli Costa Ricasta. Hän kysyi puhunko espanjaa. En, mutta ruotsia kyllä. Awesome! Fernando oli 38-vuotias. Hän sanoi, että ehdin vielä opetella espanjan kunnes olen yhtä vanha kuin hän.

Kerroin olevani 48 ½ -vuotias. Hän sanoi pitäneensä minua selkeästi itseään nuorempana. Hohhoijaa. Hän kävi selittelemään.

Ei hän ajatellut ulkonäköäni. Ei hän kiinnittänyt siihen edes mitään huomiota. Kuulostin hänestä nuorelta. Hän ei tarkoittanut ääntä vaan sanavalintoja. Puheestani puuttui kuulemma kaikki iän mukanaan tuoma kyynisyys. Kuulostin kuulemma jotenkin villiltä. Pretty wild!

Pidin Fernandoa kohtalaisen epäuskottavana lätisinä. Kysyin, miksi hän on kiinnostunut juuri MS-taudista. ”Koska minulla on se sairaus”, hän vastasi. Ilmeni, että hän oli menettänyt taudin vuoksi näkökykynsä muutama vuosi aiemmin. Hän tunnisti hahmot, ei yksityiskohtia. Olin puhunut pari tuntia puolisokean miehen kanssa huomaamatta sitä.

Minua meinasi alkaa nolottaa. Taisin punastua. Mutta ei se haitannut. Ei Ferdando sitä huomannut. Paitsi huomasi kuitenkin. Hän sanoi erotessamme, että kuultuani hänen näkövammastaan, tapani puhua hänelle oli muuttunut: “Mutta se muuttui vain parin lauseen ajaksi. Olit kuin lapsi.”

Se on ongelmani. Vaihtaisin lapsenuskoni mielelläni viisauteen. Mutta jostakin syystä kaikki ikävä elämänkokemus irtoaa minusta kuin öljy teflon-pannusta. Siksi poltan näppini aina tulessa. Uudestaan ja uudestaan.

 

 

 

Hyvien yöunien dilemma

No Comments

Jaksamisen ja henkisen hyvinvoinnin kannalta unen laadulla on valtava merkitys. Nukun pääsääntöisesti hyvin. Joskus asiat pyörivät päässäni. Heräsin tänään aika varhain ja päässäni pyörivät tällaiset mietteet.

On aina sanottu, että rehti ihminen ansaitsee hyvät unet. On selvää, että jos kohtelee lähimmäisiään oikeudenmukaisesti, nukkumaan mennessä mieli on kevyt. Toisaalta kun oma mieli on valkea, sen canvakselle mahtuu muiden murheita. Toivottavasti moni tämänkin lukijoista on kantanut osan ystäviensä murheista.

Rehtien ihmisten vastapainona on pieni, mutta vaikutusvaltainen joukko itsekkäitä paskiaisia. Häikäilemättömyys ja ahneus ovat näiden ihmisten ajureita. He luovat ympärilleen tietoisesti pelon ilmapiiriä. Mutta pelkään pahoin, että hekin nukkuvat hyvin. He kokevat onnistuneensa käyttäessään valtaansa heikompiaan vastaan. Onnistuneen päivän päätteeksi on hyvä painaa pää tyynylle.

Legenda Robin Hoodista ei olisi voinut syntyä 2010-luvulla. Tässä ajassa on kunniakasta ryöstää rikkaiden lisäksi köyhiltä – ja pitää itse. Itse. Itse. Itse. Miten keskuudessamme on aina ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, että elämä on joukkuepeli?

Vanhempi poikamme tuli eilen lomille armeijasta ja nuorempi kertoi äidin laittamaa pitsaa järsiessään onnistuneista ylioppilaskirjoituksistaan. Isoveli kertoi päivästään armeijan vihreissä. Hän oli saanut näytellä terroristia. Molemmat olivat silminnähden onnellisia toistensa puolesta. Pöytä täyttyi kannustuksesta, ymmärryksestä ja luottamuksesta. Olin kerrankin hiljaa ja nautin näkemästäni. Näitä tunteita ei ahneiden pöydissä koeta.

customize_the_color_smiley_face_pillow-red93b4b7329d4418ab16181338e2c55d_2izwx_8byvr_512

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

On niin paljon purnattavaa

No Comments

Ystäväni tapaa sanoa, ettei nälkäinen tiedä, miten kylläisen on paha olo. Olemme niin kylläisiä kaikesta hyvästä, että ähkyltämme jää monesti huomaamatta, mitä kaikkea hyvää eteemme tehdään. Kiitokset jäävät purnauksen alle.

Kotimme ohi kulkee vilkas ulkoilureitti. Jotenkin naivistisesti olen ajatellut sen pysyvän kunnossa hoitamatta. Alkuviikolla kaupunki leikkasi puiston nurmikot talvikuntoon ja levitti puistossa kiertävän polun pintaan uuden kivituhkan. Siinä on nyt hyvä juoksennella.

Kiitos kaikesta työstä, josta en ole huomannut kiittää. Hyvästä työstä, jonka huomaisin vasta, jos se jäisi tekemättä.

 

WP_20131002_002

 

Keittää yli

No Comments

Minulla on hyvä vaimo. Paras. Kaukana tapetin värisestä. Älykäs. Lojaali. Kaunis.

Mutta sitten on tuo ruuanlaitto. Hänellä on hellan levy aina täysillä. Jos se ruoka pitää saada lämpimäksi, miksi siihen mitään säätöjä tarvittaisiinkaan.

Kai se on vaimon logiikkaa. Vesikin pitää saada kokonaan kiehuvaksi eikä vain sinnepäin. Miksi ruuan kanssa sitten himmailtaisiin? Tai auton ratissa. Hän ajaa kaupungissa samaa vauhtia kuin maantiellä. Pitäisikö hänelle kertoa, että vakionnopeussäätimessäkin on plus ja miinus?

Olen hiljaa. Sitten hän ei ehkä huomaa, etten minäkään ole ihan virheetön.

 

boiling_water

Newer Entries