(Harha)oppeja

1 Comment

Vanhankylän ala-asteen luokanopettajani Martti Mikkola tehotoisti 70-luvulla itselleen tärkeää saksalaista sanontaa “Reden ist Silber, Schweigen ist Gold”. Olin hiljainen lapsi, mutta en koskaan tuntenut itseäni kultaiseksi. Ihailin heitä, jotka olivat luotuja puhumaan.

Vaikenemisen tulppa irtosi minusta vasta parikymppisenä. Ketsuppipulloteoria päti myös puhumiseen.

Eilen työtoverini Riina kysyi minulta, että onko minulla kaikki hyvin. Olin ollut pari-kolme päivää poikkeuksellisen hiljainen. Riina oli oikeassa. Olin vaiennut. Olin uppoutunut uuden oppimiseen. Ensi viikolla minulla on vielä kaksi uusasiakastapaamista ja molemmat yrityksistä toimivat hyvin spesifillä alalla. Koska potentiaaliset asiakkaat ovat antaneet minulle aikaansa, koen velvollisuudekseni oppia ymmärtämään heidän toimialaansa. Uusien asioiden oppiminen on kiehtovaa. Mahdollisuus uusien asioiden oppimiseen on markkinointiviestintätoimialalla parasta. Saan olla yleissivistynyt viran puolesta.

Ensi viikolla taas puhun. Palavereihin on helppo mennä kun tietää mistä puhuu. Markkinointiviestinnän palvelut ovat kuin sijoitustuotot. Historialliset menestykset eivät ole tae tulevista. Siksi molemmissa toimialaosaaminen on keskeinen menestyksen edellytys. Asiakkaan toimialaa ei opi itsestään puhumalla, sen oppii kuuntelemalla. Ehkä vaikeneminen on lopulta kultaa. Sen tiedän, että keskinäisen ymmärryksen rakentuminen on timanttia.

 

1280-2-liquiglide-ketchup-bottle

 

 

Eteenpäin ja taakse

No Comments

Keski-ikäisyys on ole minun kuppini kahvia. Näen taivaanrannassa lähestyvästä kriisistä kertovia pilviä.

Elämä on puolessa. Pitää kantaa huolta sekä lapsista että vanhemmista. Työurakin on vedenjakajalla. Innostus on jalostumassa kokemukseksi. En vielä haluaisi kantaa olallani senioriteetin luomaan raskasta viittaa.

Paljon on tullut tehdyksi. Paljon on vielä tekemättä. Työurassani on liian korkeat reunat. Täällä ollaan. Etenemissuunnat ovat eteen tai taa. Sivuilla näkyy ylitsekiipeämättömiä seiniä. Miksei niitä nähnyt nuorempana?

Eilen vaimoni oli ostanut kotimaista luomukurkkua. Se maistui ruisleivän päällä uskomattoman hyvältä. Se napsahti purressa. Se maistui oudolta. Se maistui kurkulta. En tunnistanut makua heti. Tehotuotannon mukanaan tuomasta mauttomuudesta oli tullut jo hyväksymäni standardi.

Makuelämyksen innoittamana aloin haaveilla luomukurkkutilasta saaristossa. On taas se aika vuodesta, jolloin kaipaan elämääni jotain konkreettista, jotain mitattavaa, punnittavaa ja ajatonta. Viljelisin maan maistuvimpia kurkkuja ja siinä sivussa ideoisin muutaman mainoksen. Mikä tässäkin unelmassa taas on niin vaikea toteuttaa?

 

5756805606_21f526dcbc_b

 

 

Olemassaolon oikeutus

No Comments

Olen parantumaton touhupeppu. Oireyhtymäni on monitahoinen: olen kaikesta kiinnostunut, ennakkoluuloton ja ainakin lähipiirin mukaan kiusallisen energinen.

Viikko sitten päätin tutustua asfalttiin pyörän selkää lähempää. Puolet tikeistä on jo poistettu ja ruvetkin paranemaan päin. Viikko sitten maanantaina olin kipeimmilläni. Jomotti ja naama oli kuin avaruusoliolla. Jäin kotiin nuolemaan haavojani. Jaksoin levätä aamukymmeneen ennen kuin laitoin meiliä töihin, että olisiko jotain etätyöksi kelpaavaa. Oli sitä.

Tiistaina kampesin töihin ja keskiviikosta perjantaihin kiersin jo asiakaspalavereissa. Varoitin toki asiakkaita, että älkää peljästykö vinoa naamaani. Nyt tilanne alkaa normalisoitua.

Eilinen oli kuitenkin parasta. Satoi ja annoin itselleni luvan laiskotella. Se oli minulle erittäin vaikea päätös. Koen aina huonoa omaatuntoa tekemättömyydestä. Löhnäsin sohvalla ja katsoin televisiosta Ö-luokan kesäuusintoja. Mitä huomasinkaan tänään? Yhden totaalisen no brains & work –päivän jälkeen pääni ja kroppani on levännyt enemmän kuin koko edeltäneenä viikkona yhteensä.

Ehkä tässä iässä on lupa antaa itselleenkin oikeus joskus vain olla. Laiskottelu ei sada laariin samana päivänä, mutta se tuntuu itävän jo tänään. Pääni on täynnä (hyviä) ideoita. Pienenkin pysähtymisen ansiosta palasilla on ollut aikaa löytää oma paikkansa.

 PS: Muistakaa pyöräilykypärä!

 

c_ABUS000480252102.jpg_800_800

 

26

No Comments

Peloton ja kiivas luonteeni on aina tehnyt minut  jotenkin alttiiksi onnettomuuksille. Hampaat ovat muovia, huulet halki, otsa tikattu ristiin rastiin.

Nyt elämän jälkiä näkyy taas enemmän 26 tikin verran: leuka 3, kulmakarvat 6, poski 4, sääri 13. Bonusetuna vaikuttavan musta silmä molemmin puolin ja valtaviksi turvonneet huulet. En ole kaunis näky.

Eilisen pyöräonnettomuuden jälkeen olen ruma, mutta olen kuitenkin kirjoittamassa tätä. Liian suuri tilannopeus, idioottimainen oikaisuyritys viherkaistan yli, pudonneet ketjut, tyhjän polkaisu ja pomppuinen laskeutuminen sarvien yli asfaltille. Tietenkin naamalleni. Miksi aina naamalleen?

48-vuotiaana törmäys tuntuu pahemmalta kuin nuorena. Mutta on tässä jotain hyvääkin. Ystävät. Laitoin onnettomuuskuvani eilen Facebookiin, mutta suotta en ole viitsinyt avata kännykkääni. Siitä huolimatta ystävät ovat soitelleet kotinumeroomme ja vaimolleni ja toivottaneet pikaista paranemista. Se on ilahduttanut.

Pienempi ilon aihe on se, että kerrankin olen joutunut olemaan hetken aikaa paikallani. Tuskin maltan odottaa, että pääsen taas liikkeelle. Hyvin voisin lähteä huomenna töihin, mutta en ehkä tämän näköisenä. Etätyö on vaihtoehto.

 

Järkytys

No Comments

Eilen oli yksi elämäni parhaista päivistä. Vanhempi mahtavista pojistani pääsi ylioppilaaksi. Juhlakalu oli koko päivän vilpitön oma itsensä. Aurinko paistoi, ystäviä ja sukulaisia virtasi onnittelemassa.

Kaukaa Afrikasta juhlimaan saapuneiden kummien avustuksella siivosimme iltamyöhään ja aamulla heräsin miltei normaalitilaisessa kodissa. Tapani mukaan kävin ensimmäisenä herättyäni eteisessä laskemassa kengät. Pojat olivat saapuneet yöllä kotiin omista juhlistaan.

Tyhjensin astianpesukoneen ja täytin sen lopuilla likaisilla astioilla. Läsähdin sohvalle miettimään eilistä. Haikeus vyöryi päälleni kuin ukkosrintama. Muistelin Klassikon lukion ylioppilasjuhlan koskettavinta hetkeä. Koulun kuoro lauloi hienon sovituksen Tehosekoittimen Maailma on sun –kappaleesta. Se sopi tilaisuuteen täydellisesti.

Joskus tuntuu että ajan pyörteet / kiskoo meidät mukanaan


avaa sylisi mulle
 / näin maailma saa ohi virrata


Sun aika on kukkaan puhjeta
 / kohti taivasta kurkottaa


juuret viimein kylmän kiven murtaa
 / jos ymmärtää odottaa

Juuri nuo säkeet kuullessani muistin aikaa, jolloin itse olin nuori. Olin. Minun tuli yllättäen ikävä menneisyyttä. Järkytyin. Tunsin, miten veri pakeni kasvoiltani ja minua alkoi pyörryttää. Milloin aloin katsella peruutuspeiliin? Onko eilen uusi huomenna?