Vielä yksi toisto

No Comments

Muutama vuosi sitten olin toimitsijana Veritas Stadionilla TPS – FC Lahti –pelissä. En muista miten pelissä kävi, mutta muistan mitä tapahtui pelin jälkeen.

Järjestelin paikkoja ottelun jälkeen tyhjenneellä areenalla. Stadionin valonheittimet sammutettiin. Kentällä näkyi vielä yksi hahmo. Menin sanomaan yksinäiselle kaverille, että nyt olisi aika poistua.

” Joo, lähden ihan kohta”, vastasi Jari Litmanen.

Litmanen veteli siinä odottaessani muutaman vapaapotkuntapaisen. Näytti lopulta tyytyväiseltä, venytteli huolellisesti ja sanoi pois lähtiessään: ”Kiitos kun sain jäädä.”

Muistelin lyhyttä tapaamista eilen. Olen tehnyt koko kevään töitä kovalla vimmalla. Tuloksetkin ovat olleet hyviä. Mutta jotakin on jäänyt vielä hampaankoloon. Jos nyt lähtisin lomalle, en olisi tyytyväinen itseeni. Siksi treenaan vielä kaksi ylimääräistä viikkoa. Pidän lomat sitten syksymmällä.

Tiedän, että kuulostan luterilaisen työmoraalin omaavalta parhaan myyntipäivänsä ohittaneelta 70-luvun työntekijältä. Voi olla. Mutta itse koen toisin. Loma on minulle täysipainoinen vasta, kun olen sen itse asettamillani kriteereillä ansainnut.

 

Muuten kiva työ, mutta asiakkaat häiritsevät

No Comments

Poikkesin tänään ohikulkiessani Elisa (nimi muutettu) -kauppaan. Menin ovesta sisään klo 14:25. Myymälässä oli neljä asiakaspalvelijaa + omassa kopissa yrityspalveluhenkilö. Otin jonotuslipun. Numeroni oli 46. Ennen minua jonossa oli kaksi ihmistä. Kello 15:08 jono oli elänyt. Kaksi asiakaspalvelijaa oli kadonnut, yrityshenkilö istui yksin huoneessaan. Hän kävi kolme kertaa – noin 10 minuutin välein – salissa kokeilemassa yhden laatikoston ylimmäistä laatikkoa. Se oli joka kerran lukossa. Miehellä ei ollut avainta ja hän palasi koppiinsa. Minun jälkeeni jonoon oli tullut ehkä 20 henkilöä, joista 2/3 kääntyi pois, kun jono ei liikkunut. Myymälään aineellistunut myymäläpäällikkö (erotti valkoisesta pikeepaidasta) noukki jonosta palveltavakseen herra numero 52:n. Päätin ottaa kuvan jonotusnumeronäytöstä blogiani varten. Vihdoin asiakaspalvelu aktivoitui. Toinen ”asiakaspalvelijoista” huusi kitapurje lepattaen, että hänestä ei kuvia oteta. Sanoin kuvanneeni numeronäyttöä. Kitapurje liehui kuin liekinvarsi. Muut asiakkaat todistivat, että kuvasin toisaalla olevaa taulua. Kitamies sanoi, että hälyttää poliisin, mikäli en näytä hänestä ottamiani kuvia. Sanoin sen olevan vaikeaa, koska niitä ei ole. Mainitsin myös miehen epäkuvauksellisuudesta. Annoin makupalan; näytin kidalle numerokuvan. Suu apposen avoinna hän toljotti kuvaa, jossa oli numero 45. Elisan kävelevä käyntikortti kömpi korvet luimussa tiskinsä taakse. Kello 15:10 pääsin palveltavaksi. Minua palveli asiallinen Olli. Kiitos hänelle.

Näin myymälässä kolmen vartin aikana kuusi työntekijää. Yhden henkilön palveleminen vei kuuden hengen tiimiltä keskimäärin 22,5 minuuttia. Suoralla laskukaavalla yksi Elisa-henkilö onnistui palvelemaan yhden asiakkaan 135 minuutissa. Työpäivän aikana jokaisella Elisa-henkilöllä on 3 asiakaskohtaamista. Toisaalta, ehkä hitaus on osa palvelukonseptia. Jos palvelu on paskaa, sitä vähemmän aiheuttaa badwilliä, mitä hitaammin palvelee.

 

Pieni ihminen, ISOT KIRJAIMET

No Comments

Olen fyysisesti keskikokoinen (183 cm, 83 kg), mutta henkisesti pieni. Olen itsekeskeinen, pikkumainen ja herkkähipiäinen. Kun tähän yhdistetään taipumukseni hakeutua tunneskaalan ääripäihin, olen räjähdysherkkää seuraa.

En tunne vihaa tai rakkautta. Minä VIHAAN tai RAKASTAN. Yleensä onnistun tekemään luontevasti molempia yhtä aikaa. Sordiino on minulle tuttu vain sanakirjasta. Kun mennään, mennään korkealta ja kovaa. Kun tunteet ovat pelissä, aina ei voi välttyä törmäyksiltäkään.

Taklaus on kaunista katseltavaa, jos sen tekee sääntöjen puitteissa. Mustelmat paranevat aikanaan. SUURIEN TUNTEITTENI keskellä pyrin pitämään huolen siitä, että illalla hampaita harjatessani voin katsoa itseäni peilistä silmiin.

Joskus kaiken adrenaliinimyrskyn keskellä tulee survaistua poikittaisella selkään. Silloin pitää muistaa pyytää anteeksi. Anteeksi on suuri sana. Niin suuri, että se kannattaa lausua nöyrästi, pienillä kirjaimilla.

 

Mitä voin antaa kotikunnalleni?

No Comments

Kestävyysvajeen vuoksi kuntien on väistämättä leikattava palveluitaan. Koulujen ryhmäkoot kasvavat, uimahalleja suljetaan ja puistoja hoidetaan harvemmin.

Kuntien palvelut ovat muuttuneet saavutetuksi eduksi. Ikkunasta näkyvän puiston tulisi näyttää golfkentän viheriöltä. Täydellisen palvelutason ylläpitoon ei riitä resursseja, vaan niitä tulee kohdentaa elintärkeään terveydenhuoltoon.

Muuttuvatko puistomme jatkossa niityiksi? Ei sekään välttämättä ole huono skenaario. Mutta se on myös itsestämme kiinni. Itse kysyin kaupungilta lupaa hoitaa tonttiimme rajautuvaa pientä puistoaluetta. Kaupunki vastasi, että mieluusti. Olen nyt viisi vuotta leikannut oman pihan ohella nurmen kymmenen aarin puistosta.

Meidän ei pidä aina olla pyytämässä. Voimme myös antaa takaisin. Edes vähän.

 

 

Haluan kehittyä. Siksi pyrin pysymään ennallani.

No Comments

Ei olisi itselleni yllätys, jos joku yhteistyökumppanini pitäisi minua jopa rasittavan itsevarmana. Se on hänen oikeutensa. Tiedän, mitä teen. Siksi käyntikortissani lukee joko neuvonantaja tai asiantuntija.

Ihmiset kääntyvät puoleeni saadakseen asiantuntevia neuvoja. Kysyvä löytää vastauksen; koputtavalle avataan.

Olin kerran työterveyslääkärillä, kun vatsani oli tavattoman kipeä. Tulehdusarvo oli yli 300. Lääkäriasemalta oltiin tilaamassa minulle ambulanssisiirtoa yliopistolliseen sairaalaan. Lääkäri teki minulle ultraäänitutkimusta ja pyysi paikalle kollegansa. He arpoivat minun kuulteni ääneen tulehduksen mahdollisia syitä. Todennäköisin diagnoosi heidän jutustelussaan oli Crohnin tauti. Lääkärisarjoja seuranneena ymmärsin, että kyse olisi vatsaflunssaa vakavammasta asiasta. Jos diagnoosi olisi ollut oikea, se olisi vaikuttanut koko loppuelämääni. Diagnoosi oli väärä. Uhmallakin kävelin TYKSiin. Olin pelikunnossa muutamassa tunnissa.

En ole terveydenhoitoalalla. Jos teen virhediagnoosin ja annan väärän hoitoehdotuksen, kukaan ei kuole. Mutta siitä huolimatta en arvo asiakkaitteni tai kollegoitteni kuullen mielipiteitäni. Lukitsen kantani vasta, kun uskon itse omaan asiaani sataprosenttisesti. Ja kun kantani on varma, markkinoin sitä väkevästi.

Olen ollut väärässä. Siksi olen oppinut myös muuttamaan mielipiteitäni. Mutta en suostu niitä muuttamaan ennen kuin ne esitellään ja perustellaan minulle samalla intohimolla kuin itse tekisin.

Joka kerran, kun joku onnistuu kääntämään pääni, tunnen suurta ylpeyttä kääntäjän puolesta. Mutta yhtä lailla omasta puolestani.

 

Laiskuudesta palkitaan

No Comments

Olen ahdistunut ja huolissani. Suomalaiset tekevät liian vähän töitä. Hyvinvointiyhteiskuntaa ei pidetä yllä lomailemalla.  Ahkeruus pitää nostaa suomalaiseksi hyveeksi.

Se ei ollut kuitenkaan asiani. Nimittäin joskus laiskuuskin palkitaan. Olin maanantaina tuplalaiska. Menin lenkin jälkeen saunaan. Kylpemisen sivussa päätin pestä vessan maton. Olin kuitenkin laiska, enkä jaksanut hakea kodinhoitohuoneesta mäntysuopaa. Pesuaine kuin pesuaine ajattelin. Pesin maton Palmoliven suihkusaippualla. Komeasti vaahtosi.

Huuhtelin ja matto vaahtosi. Ja vaahtosi. Jätin huuhtelun puolitiehen. Laiskuuteni ansiosta iskin kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Suihkusaippualla tuli puhdasta, mutta heikon huuhtelun vuoksi mattoon jäi pesuainetta. Nyt vessassa tuoksuu perinteisen mäntysuovan  sijasta huumaavasti tangeriinilta ja sitruunaruoholta. Kuin aasialaisessa keittiössä pissaisi.

 

 

Hjalliksen lapset

No Comments

Hjallis Harkimo muisteli Ilta-Sanomien kolumnissaan keränneensä pari vuotta sitten varoja syrjäytyneille nuorille.

– Lähetin noin 50 kirjettä yritysjohtajille, että he aloittaisivat kuukausittaisen lahjoituksen köyhille nuorille. En saanut yhtään vastausta, Hjallis kirjoittaa.

En ole yllättynyt. Yrityksiltä pyydetään rahaa niin moneen tärkeään asiaan, että hyväntekeväisyyttäkin tulee keskittää. Itselläni on samankaltainen kokemus, mutta vastatuuli tuli paljon yllättävämmästä suunnasta.

Olin muutama vuosi sitten joukkueenjohtajana junioriseurassa. Yhden pelaajan kuukausimaksut olivat jääneet maksamatta kuukausien ajan. Hänen yksinhuoltaja- vanhempansa ilmoitti, että sen hetkisessä elämäntilanteessa harrastukseen ei kertakaikkiaan liikene rahaa, vaikka urheilu oli lapselle kaikki kaikessa. Yksi joukkuekaverin vanhemmista ehdotti minulle, että muut vanhemmat voisivat maksaa vähävaraisen pojan maksut kimpassa, jotta lahjakkaan nuoren harrastus voisi jatkua. Tämä olisi tehnyt pari euroa lisää kuukausimaksuun / perhe. Kirjoitin vanhemmille asiasta kirjeen.

Hjallis ei saanut yhtään vastausta. Minä sain useita. Lähettämäni ehdotus oli monen mielestä pöyristyttävä: Jos maksaisimme yhden maksut, seuraava olisi jonossa alta aikayksikön. Junioritoiminta tehtävänä oli monen vanhemman mielestä valmentaa nuoria menestykseen. Siinä ei ole sijaa hyväntekeväisyydelle.

Rahat jäivät keräämättä. Pienen ihmisen protestina päätimme kuitenkin lisätä omin luvin muutaman euron vanhemmilta kerättäviin turnausten matkakuluihin vuoden mittaan. Näillä kymmenyksillä maksoimme yhden pojan harjoitusmaksut.

Rikoksemme on vanhentunut;)