Ihmisen arvo

No Comments

Kirjoitin tänään Facebookiin seuraavan statuspäivityksen:

“Jos pörssiyritys lomauttaa henkilöstöään, yleensä palvelu huononee ja osakekurssi nousee. Jos pienyrittäjä lomauttaa itsensä, ihmisarvo ja palvelutaso laskevat. Missä kokoluokassa yrityksen arvo menee ihmisen arvon edelle?”

Moni tykkäsi kysymyksenasettelustani, mutta se ei herättänyt toivomaani keskustelua. Miksi ei? Olemmeko niin lamaantuneita markkinavoimien edessä, että nielaisemme kaiken, mitä meille syötetään. Vai vielä pahempaa? Onko ihmisarvomme luisunut niin alas, että emme jaksa puolustaa edes sitä.

Olen yrittäjä ja allekirjoitan väitteen siitä, että yritystoiminnan tehtävä on yritystoiminnan arvon maksimointi. Olen ihminen ja allekirjoitan paksummalla, että yritystoiminnan tehtävä ei ole yritystoiminnan arvon maksimointi työntekijöiden kustannuksella. Tällä en kuitenkaan missään nimessä tarkoita sitä, että henkilökunnan tulisi nauttia yrityksessä koskemattomuutta. Joskus, kun muut keinot on käytetty, pitää etsiä joustoa myös henkilökuluista.

Asetun lausunnollani paljaana kahden tulen väliin. Olkaa hyvä, ampukaa minua poteroistanne. Mutta jos saan pyytää: Ennen kuin laukaisette, kertokaa perustelunne. En halua uhrautua sodassa, jos en tiedä, minkä puolesta taistelen.

 

Sedov vs Suomen Joutsen

2 Comments

Turussa koetaan tänä viikonloppuna Tall Ships Race. Vuoden suurin pussikaljafestivaali Suomessa.

Sama sirkus vierailee Turussa parin-kolmen vuoden välein. Tänä vuonna tapahtuma eroaa edeltäjistään siinä, että sen eteen on lisätty sana Cultural. Kulttuurivuonna metrilakukin on kulttuuria.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että paatit ajavat Aurajoen rantaan. Päinvastoin. Minua vain epäilyttää, moniko niitä katsomaan lähtevä menee niitä katsomaan. Tapahtuma on kaupungin hiljaisesti sallima tulonsiirto panimoille.

Samalla kaupungin tapahtumalle myöntämällä raha- ja työpanoksella saisimme kunnostettua Suomen Joutsenen tai Sigynin purjehduskuntoon. Nyt komeat laivat makaavat torsoina rannassa ja Turkuun roudataan näyttelyeläimiksi venäläisiä koululaivoja. Meillä olisi omastakin takaa.

Investoiminen omaan kulttuuriperintöön taitaa olla mediaseksitöntä. Korjatun Suomen Joutsenen uuden elämän neitsytpurjehdusta katsomaan ei saataisi satoja tuhansia kaljottelijoita.

Tänäkin vuonna saamme upeita kuvia Aurajoen rannoilta. Ihmismassat vellovat rannoille kiinnitettyjen purjelaivojen ja oluttelttojen välisellä rantakaistalla. Kulttuuria, sanotaan. Paskat, sanon minä. Valtaosa ihmisistä kävelee laput silmillä Sigynin ja Suomen Joutsenen ohi. Moniko meistä oikeasti tuntee turkulaisen purjehtimisen historian? Miksi merenkulunkin pitää olla tuontitavaraa?

 

Jäljillä

No Comments

Rahalla ei saa kaikkea. Sillä ei voi ostaa aitoutta.

TV-formaattien maailmassa suomalaisversio on usein laimea versio amerikkalaiseen verrattuna. Onneksi on poikkeuksia. Hollantilaiseen formaattiin perustuva Kadonneen jäljillä on moninkertaisesti parempi kuin sen amerikkalaisversio Find My Family.

Onneksi meillä on vielä tosi-teeveetä, jossa hymyn aitous voittaa sen leveyden.

 

Koneeseen kadonnut

No Comments

I had to escape / The city was sticky and cruel

Suomalainen mies voi huonosti. Paha olo hiukan helpottaa, kun istuu mustan Sampopankista osamaksulla ostetun Farmarivolvonsa nahkapenkille, käynnistää 2,4 litran moottorin ja asettaa automaattivaihteiston asentoon D niin kuin Drive.

But I was dying to get to you / I was dreaming while I drove / The long straight road ahead, uh, huh

Sydän pumppaa kuljettajalle virtaa suoniin. Linnankatu aukenee edessä. Katua ylittää suojatietä pitkin ehkä kolmosluokkalainen koulutyttö ja Juuso. Olemme menossa kohti kauppahallia.

No one can move me / The way that you do / Nothing erases the feeling between me and you

Suojatiellä olijat joutuvat hyppäämään Volvon alta pois. Tyttö purskahtaa itkuun. Volvo jarruttaa suojatien väkivaltaisesti ylitettyään. Sähkötoiminen ikkuna laskeutuu. Sieltä purkautuu ulos loputkin miehen pahasta olosta:

” KUSIPÄÄT! ”

 

 

 

Tummansininen sävel

No Comments

Luin tänään, miten Topi Sorsakoski oli vakavasta sairaudesta kuultuaan palannut studioon ja äänittänyt viimeiseksi jääneen levynsä. Hän rakasti musiikkia ja laulamista niin paljon, että halusi omistautua rakkaalle työlleen sairaanakin. Toukokuussa äänitetty Tummansininen sävel on julkaistu tänään.  En ole koskaan ollut erityinen Sorsakosken ystävä, mutta arvostan sitä paloa, jota hän osoitti työtään kohtaan.

Itse en palaisi mainostoimistoon kirjoittamaan syöpähoitojen keskellä suoramainoskirjettä. Olen väärällä alalla.

Kuulin tänään suureksi surukseni, että yksi vanhoista hyvistä työkavereistani on menehtynyt vaikeaan sairauteen. Poikkeuksellinen nuori mies, joista meille kaikille jää pelkästään hyviä ja positiivisia muistoja. Olen onnekas, että olen saanut työskennellä hänen kaltaisensa ihmisen kanssa. Olen saanut elää ja työskennellä hyvien ihmisten kanssa. Olen oikealla alalla.

Surun keskellä meitä lohduttakoon vanha englantilainen muistolause:

“Miten naurammekaan eron tuskalle, kun taas tapaamme.”

 

Huomennakin on ravintolapäivä

1 Comment

Tänään vietetään toista suomalaista Ravintolapäivää. Idea on loistava ja kannatan sitä lämpimästi. Tapahtuman järjestäjien mukaan ”Ravintolapäivä on yhden päivän kulinaarinen karnevaali ravintola- ja ruokakulttuurin puolesta.” Ensimmäisellä kerralla tapahtuma synnytti 40 ravintolaa, tänään toisella kerralla jopa sata.

Olen yhden, ympäri vuoden operoivan ravintolayhtiön hallituksen puheenjohtaja. Pyöritämme kahta ravintolaa ja yhtä catering-palvelua. Työllistämme sesongin mukaan 15-80 työntekijää. Ravintolapäivä ei ole pois meiltä, päinvastoin. Se kasvattaa meillekin uutta kävijäkuntaa.

Toivoisin kuitenkin, että pop-up –ravintoloiden lisäksi viranomaiset soisivat enemmän joustoa myös veroja maksaville ravintoloille. Jos viranomaismääräyksissä olisi hieman enemmän tarveharkintaa, hinnoittelummekin voisi olla maltillisempaa ja työllistäisimme entistä enemmän osaavaa henkilökuntaa.

Uusi hallitus voisi tarkastella hallitusohjelmaansa ja miettiä, millä keinoilla se tukisi työvoimavaltaisten palvelualojen uskoa tulevaisuuteen. Uusia veroja ja rajoitteita luomalla emme rakenna parempaa huomista. Ideoita ravintoalalla riittää. Se on myös yksi parhaista toimialoista, joilla maahanmuuttajat saadaan integroitua suomalaiseen yrityselämään.

Hyvää Ravintolapäivää ja ruokahalua kaikille.

 

Onko meillä varaa säästää?

No Comments

Presidentti Kekkonen kysyi 1960-luvulla ”onko meillä malttia vaurastua?”

Minä kysyn 2010-luvulla ”onko meillä varaa säästää.”

David Cook kiteyttää sielunmaisemani hienossa laulussaan ´Light on´

Try to leave a light on when I´m gone / Something I rely on to get home / One I can feel at night, a naked light / A fire to keep me warm

Elämme yli puolet vuodesta pimeydessä. Siksi on tärkeää miettiä kotien ja työpaikkojen valaistusta. Sähkön hinta nousee ja ympäristötietoisuus kasvaa. Mutta onneksi tekninen kehitys tekee samaan aikaan jättiharppauksia. Viime vuosina olemme vaihtaneet vähitellen kaikki kotimme lamput matalaenergisiin. Portaiden kämmenlamput kuluttavat vain 7 wattia. Niille luvattiin 15 000 tunnin kestävyys, mutta totuus oli karu. Puolet Megamanin lampuista hajosi alle 10 tunnissa. Ongelma on lamppujen hillitön hinta. 20 euroa kappaleelta.

 

 

 

 

Alvar Aalto ei suunnitellut Kultakelloja energiasäästövalaisimille. Mutta minun mielestäni Osram Sylvinian lämmisävyinen 13 watin säästölamppu toimii hyvin. Osram Sylvinia on muutenkin suosikkimerkkini. Laatu on huomattavasti parempi kuin Airam Megamanilla.

Ulkovalaistus on osa viihtyvyyttä. Makuuhuoneen ikkunan takana kasvava tammi sai vielä viisi vuotta sitten valoa 500 watin työmaavalaisimesta. Nyt saman valotehon tuottaa Megamanin Advant -valaisin Sylvanian 23 watin energiansäästölampulla.

Suurin myllerrys tapahtui pihan valaistuksessa. Vaihdoin tänään 35 watin halogeenit saman valotehon tuottaviin Osramin 4,5 watin ledeihin. Energiansäästö on valtava. Kun halogeenit kestivät noin 2 000 tuntia, ledeille luvataan jopa 10-kertaista käyttöikää. Mutta säästöstä saa maksaa. Kun  halogeeni maksaa 4-5 euroa / kpl, ledit maksoivat huikeat 32 e / kpl. Toivottavasti ne kestävät. Muuten säästäminen tuli kalliiksi.

 

 

Maalla, merellä ja ilmassa

No Comments

Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Eikä merellä. Tästä olemme saaneet osoituksen tällä viikolla.

Amerikkalainen suklaapatukkamiljardööri Forrest Mars Jr (aika hauskaa, että kaveri on pysynyt juniorina, vaikka on 80 v) vierailee tällä viikolla Suomessa. Hän on parkkeerannut purtensa Savonlinnaan ja järjestänyt 200 hengen yksityisbileet Olavinlinnassa. Juhlat huipentuivat ilotulitukseen, jota paikkakuntalaiset kuvasivat upeammaksi kuin kaupungin juhlapäivänä. ”Hieno mies”, Saimaa rannalla ihastellaan, ”tervetuloa toistekin.”

Turussa odotellaan Airistolle ankkuroituneen seinänkiinnikemiljardööri Reinhold Würthin rantautumista torvisoittokunta duuriin viritettynä.

Jos suomalainen Seppo Suklaapatukka tai Riitta Ruuvikauppias tekisi kuten Mars, lehtien lööpit kirkuisivat, miten miljonäärit ampuvat rahaa taivaalle ökyjahdeiltaan, vaikka Hurstin leipäjono senkun pitenee. Samojen lehtien pääkirjoituksissa kysellään, mistä Suomeen saataisiin työpaikkoja luovia kasvuyrittäjiä.

 

Krokotiili

2 Comments

Monet menivät tänään kouluun elämänsä ensimmäistä kertaa.  Minä menin ensimmäistä kertaa 39 vuotta sitten.

Opettelimme lukemaan. Kun kuva-aapisesta tunnisti sanan, sai viitata. Viittasin usein, mutta en silloin kun sana alkoi D-, L- tai R-kirjaimella. Minulla oli puhevika. Tai oikea puhevikojen syysnäyttely. Krokotiilin nähdessäni viittasin ja sain vastausvuoron. Katalaan matelijaan oli piilotettu sekä R että L.

Opettajani passitti minut puheopetukseen. Vastoin pelkojani se ei ollut yhtään hassumpaa aikaa. Päinvastoin. Puheopettajani Lasse Haasjoki oli lempeä, mustapartainen mies, joka vieraili koulussamme keltaisella kuplafolkkarilla. Hän opetti minua vääntelemään kieltäni outoihin asentoihin. Hän näytti mallia. Sitten katsoimme peilistä perässä, miten minä onnistuin. Hän käänsi hiukan peiliä, jotta näin puolestaan hänen kielensä liikkeet. ”Daa-daa-daa, Dee-dee-dee, Dyy-dyy-dyy”, me toistimme. Hän osasi jo puhua moitteettomasti, mutta pienestä pojasta tuntui, että opiskelimme yhdessä. Kakkosen ja kolmosen välisenä kesänä opin ärrän. Olin koko päivän onkimassa kotirannassamme. Äitini kysyi, missä olin ollut. Vastasin, että jokirannassa. Rannassa! Rannassa!! Rannassa!!!

Olin niin ylpeä itsestäni. Nyt osaan olla erityisen ylpeä puheopettajastani, joka jaksoi opettaa minua omalla esimerkillään.

 

Romantisointia vai hiljaista syyllistämistä?

1 Comment

Luin äsken viikkoa vanhaa Suomen Kuvalehteä. Siinä oli kritiikitön ja hurmoshenkinen monen sivun juttu Kristiinankaupungista. Kansainvälisyyttä, monikielisyyttä, kiireettömyyttä, merta ja lammaslaitumia; ihmisenkokoista aitoa elämää.

Tällaisista jutuista tulee kaupungissa oravanpyörää polkevalle väkisinkin syyllinen olo.

Kaiken romantisoinnin keskellä pitää ymmärtää, että monelle kaupungissa asuminen on ainoa vaihtoehto. Itse asun Turussa ja minusta useimmat Kristiinankaupunkiin liittyvät arvot pätevät myös täällä. Lammaslaitumet ovat hieman vähemmällä, mutta riittää täälläkin luontoa ja puistoalueita.

Turku on hyvä. Kristiinankaupunki on hyvä. Kumpikaan ei ole toistaan parempi. Asioilla on puolensa. Tiedän sen, sillä vietän kesät Kristiinankaupungissa. Siellä on hyvä olla. Sieltä on hyvä tulla talveksi Turkuun. Tärkeintä on, että meitä riittää asumaan molempiin. Pienet kunnat eivät saa muuttua museoiksi.

 

Older Entries