Hyvä loma, pahempi mieli?

No Comments

Kolmen päivän miniloma tuotti paljon iloa, mutta myös kiusallisen paljon ahdistusta ja omien päätösten kyseenalaistamista.

  1. Hotellimme oli kaikin puolin erinomainen. Mutta kotona on jo tottunut siihen, että pesutilojen lattialämmitys on säädetty paljon maltillisemmalle tasolle. Hotellissa oli myös oma spa, jonka saunat (5 kpl) olivat lämpimiä joka päivä 7-22.
  2. Kylpyhuoneessa oli laaja valikoima pikkupulloja. Miten rakastaankaan niitä! Mutta eihän niitä pitäisi käyttää, koska ylimääräinen muovijäte. Tosin hotellikirjassa puhuttiin muovin kierrätyksestä ja kotiin ottamani vajaat kierrätän varmasti.
  3. Savustettu ankerias on yksi kaikkien aikojen lempimakujani. Toisen annoksen kohdalla muistin, että eihän ankeriasta saa syödä. Ei edes kasvatettua. Miten voi aina muistaa kaikki uhanalaiset tai epäekologiset ruokien raaka-aineet?
  4. Lentohäpeästä olen päässyt eroon jo vuosia sitten. Kompensoin lennot (toivottavasti oikealla tavalla). Lentojen osuus maailman hiilidioksidipäästöistä on kuitenkin merkittävästi pienempi kuin kertakäyttömuodilla, jota kartan.*
  5. Nyt uutuutena mietitytti loman ajankohta. Se osui pahimpaan pakkasviikkoon. Vaikka laskin kodin lämpöä poissaolon ajaksi parilla pykälällä (ja muutenkin elämme 19 asteessa), olisiko pitänyt pysyä kotona lämmittämässä takkaa.
  6. Ja vielä se takka. Takka remontoitiin syksyllä tiukimmat EU-arvot täyttäväksi ja se tuottaa alle kymmenesosan entisistä pienhiukkaspäästöistä. Mutta tuottaa se silti niitä. Ja miksi asumme kahdelle ihmiselle aivan liian suuressa kodissa?
  7. Ja sitten vielä lopuksi tunnustus mieleni heikkoudesta. Mihin tarvitsen talvella *uusia tennareita, vaikka pitkävartiset ovatkin. Mutta kun ne huusivat nimeäni näyteikkunassa. Niiden kutsun kuullessani suljin mieleni siltä, kuka ne on valmistanut.

Paluulennon check-inissä edessämme oli seitsemän hengen ryhmä ukrainalaisia sotapakolaisia matkalla Suomeen. Heillä koko elämä (ja minulla vain lähinnä uudet tennarit ja muutama hotelli pikkupullo) oli pakattu parhaansa nähneisiin matkalaukkuihin, mutta kaikkien ilme oli ihmeellisen valoisa. Tuntui hyvältä, että meillä oli sama suunta. Suunta parempaan arkeen.

Bitter Sweet Symphony

No Comments

Työ muuttuu. Mutta onnistuuko itseohjautuva organisaatio luovimaan menestyksellä läpi muutoksen?

Moni organisaatio liputti ennen koronaa itseohjautuvuuden puolesta. Organisaatiot olivat muuttumassa joukoksi itseohjautuvia yksilöitä, jotka käyttävät työssään omaa harkintaansa, kantavat päätöksistään vastuun, ja pyrkivät itsenäisesti tavoitteisiinsa. Yksilön itseohjautuvuus edellyttää hyvää itsensä johtamista. Sitä monella onkin riittämiin. Mutta onnistuakseen organisaatiotasolla itseohjautuvuus vaatii yksilöltä myös kykyä hahmottaa kokonaisuus: toimia rakentavasti ja oikeudenmukaisesti tiimipelaajana.

Se on helpommin sanottu kuin tehty. Uudistuva työ lisää yksilötasolla vapautta, mutta samalla sillä on vaarana lisätä tiimitasolla epätasa-arvoa. Otan kaksi esimerkkiä:

  1. Yksi tiimin jäsenistä muuttaa vuodeksi etätöihin Balille (eihän paikalla ole enää merkitystä), jotta voi samalla tuoreuttaa vanhan surffausharrastuksen. Työ varmasti sujuu sielläkin, mutta koska aikaero on +6h, yhteinen (muutenkin kortilla oleva) aika muun tiimin kanssa jää pariin tuntiin päivässä. Tämä johtaa siihen, että moni etätyöläiselle sopiva työ valuu tiimin läsnä- tai hybridijäsenelle.
  2. Yksi tiimin jäsenistä siirtyy 4-päiväiseen (Eihän työajalla ole merkitystä. Tuloksilla on!) työviikkoon. Uskon vilpittömästi, että sen vaikutus työtehoon voi monelle olla jopa positiivinen. Mutta koska asiakkaat eivät siirry 4-päiväiseen viikkoon, jonkun heitä pitää palvella lyhennettyä viikkoa tekevän vapaapäivänä. Työtä valuu taas läsnä oleville. Joka toisen elämänlaatu paranee, joka toisen välttämättä ei.

Haasteet ovat taklattavissa. Yhteinen pelikirja vaati useamman läpiluvun ja muutokseen pitää varata aikaa. Mutta vähintään siirtymävaiheessa on suurena vaarana, että työ jakaantuu epätasa-arvoisesti. Varsinkin, kun pitää ymmärtää, että itseohjautuvuuteen tai joustavuuteen ei voi eikä saa pakottaa. Monelle työhön tulo on päivän paras hetki. Monelle työtiimi luo elämän keskeisimmän sosiaalisen yhteisön ja turvallisimmat rutiinit.

Itseohjautuvuuden ja vapauden huumassakin pitää aina muistaa, että se, mikä minun suussani maistuu makealta, voi maistua toiselle karvaalta. Joku pitää perjantait vapaata, jotta ehtii harrastaa, käydä kampaajalla ja hierojalla. Hieno idea, mutta entä jos joogaohjaaja, kampaaja ja hierojakin ovat perjantait vapaalla. Kuka meistä määrittelee kenenkin joustot?

Sanotaan, että uuden ruuan makuun tottuu 10-20 maistamiskerralla. Työelämän murros vaatii samaa sopeutumista; kykyä asettua toisen asemaan.

 

Tarvitsemme pimeän nähdäksemme valon

No Comments

Voi tuntua makaaberilta, että aloitan Suomen itsenäisyyttä kunnioittavan kirjoituksen kirjoittamalla amerikkalaisesta Yellowstone -tv-sarjasta. Sarjan tuoreimmassa, eilen julkistetussa jaksossa perheen patriarkka arvioi neljää lastaan: yhtä hän kaipaa, yhtä ihailee ja yhtä halveksii. Ja on yksi, jonka vapautta hän kadehtii.

Vapaudessa onkin paljon kadehdittavaa. Sitäkin enemmän siinä on hoidettavaa. Vapauden ylläpitäminen vaatii nöyryyttä, rohkeutta, kurinalaisuutta ja vastuullisuutta.

Olin viime viikolla työmatkalla Oslossa. Keskusta säihkyi valossa kuin Broadway-musikaali. Hotellihuoneen kylpyhuoneen lattilämmitys on viritetty tasolle, missä kuivauslastan käyttö oli turhaa: Suihkuvesi miltei höyrystyi lattialta. Mitä sitä säästämään, kun luonnonvaroja on tuhlattavaksi! Mutta samaan aikaan Suomessa sähkönkulutus on laskenut selvästi viime vuodesta: Laskemme sisälämpötiloja, sammutamme valoja, kudomme villasukkia ja tingimme jopa lämpimistä suihkuista ja saunomisesta.

En ole koskaan pitänyt pimeästä enkä kylmästä. En ennen tätä vuotta. Nyt 18 asteen sisälämpötila ja himmennetyt valot kertovat minulle paitsi tarinaa vastuullisuudesta, se kertoo tarinaa vapaudesta. Omasta vapaudestamme ja erityisesti heidän, jotka sitä kiihkeästi puolustavat.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Huolenpidon (ja ikääntymisen) vaikeudesta

No Comments

Peili kertoo, etten ole enää nuori mies. Väittäisin olevani sopivasti varttunut, mutta kimmoisa. Tämä syvemmin itseään on vaikea arvioida. On pakko luottaa puolueettomaan testiin: Tuoreen Big Five -testin tulokset kertovat, etten oikein osaa huolestua, olen ikioptimistinen, motivoidun kiireestä enkä pelkää olla asioista mieltä. Ennen kaikkea olen poikkeuksellisen innovatiivinen. Ongelmanratkaisukyky määrittää luonnettani niin perustavanlaatuisesti, että ikääntymistä enemmän pelkään vääjäämättömästi kumuloituvien kokemusvuosieni liudentavan luovuuttani. Tosin onneksi työkaverit jakoivat tutkimuksen, joka lupasi juuri päinvastaista. Ehkä luovuus vain muuttaa kokemuksen myötä muotoaan.

Edellä kuvaamani ovat ilmiselvästi piirteitä, jotka ovat eduksi yllättävissä murrostilanteissa. En koe koronavuosien käyneen mitenkään erityisesti voimieni päälle, vaikka päivät olivat pitkiä, lomat kuvitteellisia ja oman kukkuraisen kuormani päälle jouduin kasaamaan kollegankin työt. Nyt kun päällä on vain hiipuva korona, kroonistuva Venäjän hyökkäysota, ennätyksellinen inflaatio ja ilmiselvästi lähestyvä taantuma, koen välillä joskus jopa haasteiden puutetta. Kun tekemistä ei ole tarpeeksi, turhaudun kuin ilman haasteita jätetty agility-koira.

Motivaattorini ei ole koskaan ollut – sen voin sanoa vilpittömästi – oman edun tavoittelu. Saan palkintoni siitä, kun voin olla avuksi. Kun voin kantaa huolta. Mutta valehtelisin, jos väittäisin, etten joskus unelmoisi vastavuoroisuudesta. Mutta sitä on usein turha odottaa: Kuka kantaisi huolta ihmisestä, joka ei näytä osaavan huolestua, on optimistinen ja motivoituu paineisista tilanteista?

Silti joskus kaipaisi ajanjaksoa, jolloin maailma rullaisi radallaan ilman suurempaa turbulenssia. Vaikka samaan aikaan tiedostankin, että liian tasainen meno turruttaa. Heitteisessä kelissä on pakko tehdä riskipitoisia päätöksiä, joiden seurauksista kukaan ei tiedä. Oscar Wilde sanoi, että kokemus on yksinkertaisesti nimi, jonka annamme virheillemme. Yhtä lailla se voi olla myös nimi, jonka annamme yhteisille onnistumisillemme. Vaikka joskus läikkyykin, lasimme on puoliksi täynnä – ja ylikin – onnistumisista.

 

Photo by Chinh Le Duc on Unsplash

Ennusteissa näkyy suunnaltaan vaihtelevaa tuulta

No Comments

Yhdysvalloista tulevat tiedot antavat viitteitä, että markkinoinnin trendi saattaa olla kääntymässä. The CMO Surveyn tutkimus kertoo, että suurimpien mainostajien perinteisiin mainoskanaviin kymmenen vuotta laskeneet markkinointipanostukset ovat kääntymässä 1,5 %:n vuotuiseen nousuun. Ja mikä merkittävintä ja ehkä ironisinta: Perinteistä mainontaa ovat kasvattamassa eniten (11,7 %) yritykset, jotka ansaitsevat myynnistään 100 % verkon kautta.

Samalla, kun kuluttajat viettävät suurimman osan valveillaoloajastaan ​​verkossa, näyttää siltä, ​​että he tulevat yhä turtuneemmiksi. ja torjuvammiksi digitaaliselle mainonnalle. HubSpotin kyselyssä kävi ilmi, että 57 % kuluttajista ei pitänyt mainoksista, jotka toistettiin ennen videota. Yli puolelle kuluttajista tyrkytetään jotakin, mitä he eivät halua nähdä!

MarketingSherpan tuore tutkimus kertoo, että neljä luotettavinta mainosmuotoa ovat kaikki perinteisiä: Kuluttajat luottavat eniten printtimainontaan (82 %), televisiomainontaan (80 %), suoramainontaan (76 %) ja radiomainontaan (71 %). Samaan aikaan digitaalisen mainonnan mediakustannukset nousevat ja perinteisten kanavien laskevat. Ovatko televisio, radio ja printti voittamassa digitaaliset kanavat sekä tavoitettavuudessa, huomiossa, sitoutumisessa että kustannuksissa?

Ja vielä: kun Google luopuu kolmannen osapuolen evästeistä Chrome-selaimissa vuoden 2023 loppuun mennessä ja Apple toteuttaa muutoksia iOS14-käyttöjärjestelmäänsä, kolmannen osapuolen evästeiden kuolema on välitön. Tämän perustavanlaatuisen muutoksen vuoksi markkinoijat joutuvat luottamaan taas segmentointimenetelmiin, jotka ovat lähempänä perinteisiä mainontamalleja. Siksi markkinoijan kannattaa valita mainostoimistokumppani, joka lähestyy viestintää sisällön, ei kanavan ehdoilla. Jokainen mainostaja ansaitsee sisältöjä, jotka ovat ymmärrettäviä, erottuvia ja muistettavia. Kun perusta on kunnossa, vasta sitten on aika valita toimivin kanava.

Ihmiset ympärilläni

No Comments

Olen tutkimusten mukaan poikkeuksellisen luova, mutta samalla ehkä yllättäen verrattain muutosvastarintainen ihminen. Katselen maailmaa pelottomasti laatikon ulkopuolelta, mutta luoviin ratkaisuihin tarvittavat työkalut ja raaka-aineet kokoan itselleni tutuista elementeistä, erityisesti tutuista ihmisistä. Olen impulsiivinen ja hengästyttävän ratkaisukeskeinen ihminen ja samaan aikaan paljon kiinnostuneempi pitkästä pelistä kuin yksittäisistä näyttävistä suorituksista.

Perustimme Hansdotterin neljä vuotta sitten. Olen erityisen ylpeä kahdesta saavutuksestamme: kannattavasta kasvusta ja sisäisestä kasvusta.

Kuulumme kahteen prosenttiin suomalaisista yrityksistä, joiden kasvu on viimeisen neljän vuoden aikana ylittänyt kymmenellä prosentilla alan keskimääräisen kasvun. Ja samaan aikaan kuulumme neljään prosenttiin suomalaisista yrityksistä, jotka kuuluvat taloudellisen suorituskykynsä perusteella sekä koko maan että oman toimialansa parhaimmistoon. Saavuttamamme luokitus mittaa yritysten taloudellista suorituskykyä: kasvua, kannattavuutta, tulosta, maksuvalmiutta, vakavaraisuutta sekä riskinsietokykyä. Olemme kasvaneet ja olemme kasvaneet kannattavasti.

Kannattavan kasvun on mahdollistanut vain ja ainoastaan henkilökuntaamme yhdistävä vilpitön halu sisäiseen kasvuun ja kykyyn arvostaa koko tiimin erityisyyttä ja moniarvoisuutta. Neljässä vuodessa olemme opetelleet aivan uuden käyttöliittymän: olemme oppineet irti suoritteiden myynnistä ja ymmärtäneet, että työmme on luoda arvoa. Olemme opetelleet irti luovaa alaamme monesti määrittävästä me-keskeisyydestä ja avanneet korvamme. Emme ole vielä perillä, mutta suunta on oikea ja tahti yhteinen.

Toki meilläkin on ollut kasvukipuja emmekä mekään ole olleet immuuneja globaalille heitteisyydelle. Maailman muutosten edessä ei voi muuta kuin sopeutua ja katsoa muuttunutta karttaa enemmän mahdollisuutena kuin uhkana. Suurten mullistusten keskellä meidän kaikkien pitää muistaa, että elämän kauneimmat hetket syntyvät pienistä teoista ja eleistä. Monin verroin kasvua ja AAA-sertifikaatteja merkityksellisempää oli kollegan läheiseltä pari viikkoa sitten saamani viesti:

”Olette kyllä suurella sydämellä varustettuja tyyppejä.”

Kyllä. Sellaisia näen joka päivä ympärilläni.

Näetkö peilikuvassa itsesi vai asiakkaasi?

No Comments

Valtaosa yrityksistä luulee, että he tarjoavat erinomaisia asiakaskokemuksia. Valtaosa yrityksistä on väärässä. Hyvin harva yritys saavuttaa edes itse asettamansa tavoitteet. Vielä harvempi asiakkaiden toiveet. Kun tällaiseen poikkeukseen törmää, lukemattomien teleoperaattori-itsepalveluhelvettien rapauttama usko asiakaspalveluun palautuu.

Paina yksi, mikäli haluat jatkaa tämän postauksen lukemista, paina kaksi, mikäli haluat palvelun lisämaksullisella selkokielellä, paina kolme, sikäli mikäli.

Olimme yhdeksän päivää lomalla Dubrovnikin tienoilla Kroatiassa. Tilasimme ennakolta kyydin lentokentällä majapaikkaamme. Kuljetuspalvelu oli superlaadukasta. Suunnitelmissamme oli lähteä loppuviikolla tapaamaan päiväseltä ystäviämme Montenegroon. Tsekkaamani vuokra-autojen hinnat olivat todella korkeita ja jos meni EU:n ulkopuolelle Montenegroon, piti ottaa vielä lisävakuutus. Bussit kulkivat harvoin ja ensimmäinen paluu olisi ollut liian varhain iltapäivällä. Kysyimme taksiyrittäjältä parasta tapaa liikkua. Taksilla on päässyt yleensä tuon noin 40 kilometrin matkan, mutta viimeisen kolmen viikon aikana Montenegron viranomaiset olivat alkaneet protektionistisesti sakottaa roimalla kädellä alueellaan ajavia ulkomaalaisia takseja. Vain lentokenttäkyydit Kroatiasta Montenegron puolelle olivat tällä hetkellä sallittuja. Tuntui, että olimme lähellä ystäviämme, mutta samalla kaukana. Taksiyrittäjä Dani soitti seuraavana päivänä ja hänellä oli ratkaisu: Hän ajaisi meidät Montenegron rajalle ja jättäisi Kroatian puolelle. Kävelisimme yli passintarkastuspisteen, ja heti sen jälkeen hänen montenegrolainen taksiyrittäjäystävänsä odottaisi meitä ja veisi loppumatkan perille.

Matkalla rajalle Dani näytti liikennekameran online-kuvasta, missä ystävä tarkalleen jo odottaa. Saimme varmuudeksi vielä viestillä auton mallin, värin, rekisterinumeron ja kuljettajan puhelinnumeron. Ja toden totta: kävelimme yli rajan (jonossa odottavien autoletkojen ohi) ja naapurimaan taksi odotti meitä vinoparkissa 20 metrin päässä rajasta. Dani odotti näköetäisyydellä autossaan rajan toisella puolella, kunnes näytimme peukkua, ja hän vastasi vilkauttamalla valoja. Ja sama järjestely toiseen suuntaan.

Illalla majapaikkaan päästyämme saimme WhatsApp-viestin, jossa Dani kiitti – meitä! Kaikesta, mitä hän teki, välittyi vilpitön välittäminen ja kyky luoda turvallisuuden tunne. Missään ei ollut mitään päälle liimattua tai ulkoa opetettua. Kaikessa oli sisäistetty yksi asia: Palvele asiakastasi, kuten haluaisit itseäsi palveltavan.

Dani Ivanocević. Olet esikuvani. Esikuva, joka itseään peilistä katsoessaan näkee asiakkaansa.

Peiliin katsominen ei aina riitä

No Comments

Luonteenpiirteeni ilmiselvästi kärjistyvät vanhetessa. Tai en tiedä siitäkään. Ehkä niitä ei vain ole enää tarvetta peitellä – ei edes itseltään. Olen aina innostunut ja innostanut seurassa. Aiemmin itkin vasta, kun huoneet olivat tyhjenneet. Nyt myös liikutun muiden ollessa läsnä.

Kanadalainen näyttelijä Avan Jogia kiteyttää hienosti runossaan Mixed feelings:

My feelings are written on my face
In the peaks of my nose and the walleys of my sunken eyes
And what is written on my face is the answer

Nuorempana tarve oli nousta huipulle, tikunnokkaan. Sieltä sitä koki hallitsevansa tilannetta, mutta näin jälkikäteen on selvää, miten samalla altistui muiden kritiikille ja oman edun tavoittelulle. Laakson pohjalla oli aikaa oppia kantapään kautta, kenen sanat olivat aitoja.

En murehdi vanhenemista, mutta olen ollut kohtalaisen huolissani siitä, että kyynistyisin kohdatessani epärehellisyyttä ja itsekkyyttä. Olen pelännyt hetkeä, jolloin huomaisin muuttuneeni välinpitämättömäksi. Hetkeä, jona olisi päästänyt irti vuosien sisääni kutomista arvoista.

Enää en pelkää kyynistymistä, koska olen huomannut oppivani armahtamaan itseni sulkemalla korvat tyhjältä puheelta. Olen aina ollut hyvä kuuntelija, mutta vasta nyt ymmärrän, että muidenkin tunteet ovat luettavissa heidän kasvoiltaan. Pitäisi vain uskaltaa katsoa kohti.

 

Viimeinen luku

No Comments

Aloitan kirjan aina lopusta. En lukeakseni viimeisiä lauseita, vaan tarkistaakseni, mille sivulle kirja päättyy. Näin osaan varoa lukemasta kirjaa loppuun. Saattaa kuulostaa järjenvastaiselta ja kirjailijan työn aliarvostamiselta. Mutta minulle loppuun luettu kirja on kuin huone ilman ovia ja ikkunoita: suljettu tila, josta en voi valita reittiä ulos. Haluan rakentaa ja perustella ratkaisun omilla ehdoillani. Minulle kirjan päättämisessä on sama perussävy kuin ystävästä erotessa. Tukahdun jäähyväisistä. Mumisen erotessa heipat silmiin katsomatta.

Vietin viime viikolla Kaliforniassa. Yhtenä aamuna kävelin yksikseni pitkin hiekkarantaa, kun pysähdyin lukemaan hengenpelastajien vartiokopin seinään ruuvattua messinkilaattaa. Se oli kiinnitetty siihen 22-vuotiaana edesmenneen Forrestin muistoksi. Teksti – miten sen halusin ymmärtää – oli poikkeuksellisen kaunis. Se kertoi siitä, miten valtameren arvaamattomaan charmiin liittyi syvyyksien ikuisiksi jäävät salaisuudet. Olisinpa ymmärtänyt jättää tämänkin tarinan viimeisen luvun lukematta.

Tarina jäi kuitenkin painamaan mieltäni ja eksyin googlaamaan. Olin romantisoinut mielessäni, miten Forrest oli menehtynyt tehdessään sitä, mitä hän rakasti. Niin olivat varmasti kyltin hankkineetkin toivoneet. Faktantarkistus riisui rujosti mielestäni romantiikan viitan; näin pyytämättäni nuoren ihmisen tekemän henkilökohtaisen ratkaisun. Nostin katseeni kännykän kelmeän näytön korostamasta karkeasyisestä muistokirjoituksesta ulapalle, jossa kymmenet surffarit odottivat päivän täydellisintä aaltoa. Mä käännyin hiljaa pois, ja mietin, miten moni noista nuorista oli oman näennäisen vapautensa vankeja.

.

Softly over

No Comments

Meillä kaikilla on luultavasti asioita, joita kaipaa alakulon keskellä: tuoksuja, makuja, tunteita, sanoja, ääniä. Lohturuokaa. Sateisten päivien melankolista musiikkia. Tuttuja, turvallisia kasvoja. Minulle nuo kasvot ovat olleet samat yli 35 vuotta. Ääni vieläkin pidempään: Se kuuluu Alison Muyetille. Se kertoo siitä, etten halua asioiden muuttuvan. En työssä enkä vapaalla.

Sanojen ja kasvojen lisäksi on hetkiä, joita rakastan. Sellainen hetki on, kun lentokoneen renkaat irtoavat maasta ja tiedän, että ne koskettavat sitä seuraavan kerran jossakin ihan muualla: Toisessa ajassa, toisessa paikassa, toisissa tuoksuissa. Toisen meren äärellä. Kirjoitan tätä reilun 13 kilometrin korkeudessa Grönlannin yllä, vaikka minun pitäisi juuri nyt olla muualla. Minun pitää olla juuri täällä.

Luin pitkän lennon kärkeen Björn Natthiko Lindebladin kirjan Saatan olla väärässä. Kelpoa ajanvietettä, mutta erityisen vahvoja tunteita self-help -henkinen elämänkerta ei minussa herättänyt. Kirjassa oli kuitenkin hetkensä, kuten kohta, missä Thaimaasta Englantiin muuttanut munkki ärsyyntyy uuden luostarinsa arjen sekavuudesta. Hän puristaa mailasta, kun mikään ei tunnu menevän hänen pelikirjansa mukaan. Silloin hänen kollegansa sanoo hänelle:

Kaaos saattaa kiusata sinua, mutta järjestys voi viedä sinulta hengen.

Alison Moyet jatkaa samaan aikaan korvanapeissani ajatusta Yazoon biisissä Softly over:

Wishing there was time enough, You tell me there´s no time but I can try.

Kaaos, ajan puute, järjestyksen tavoittelu ja yrittäminen. En osaa selittää, miksi nämä kaikki tuntuvat juuri tänään ja tässä nivoutuvan yhteen. Olen kuunnellut Softly overin ainakin tusinan kertaa – ja matkaa on vielä jäljellä. Ehkä yhteys selviää. Voin ainakin yrittää löytää sen.

 

Older Entries