Eikö elämässä riitä mikään

No Comments

Olen tälläkin viikolla ajanut eessus taassun ykköstietä. Vakionopeudensäätimeen 126 km/h ja menoksi. Liikennevirta soljuu mukavasti. Talouden nousun näkee siinä, että rekkoja riittää ohitettavaksi matkan varrella kymmeniä. Yksi asia kuitenkin ihmetyttää: Turun ja Helsingin välillä on tunneleita, joissa nopeusrajoitus on laskettu sataan kilometriin tunnissa. Lasken silloin nopeuden lain sallimalle tasolle. Mutta tunneleissa ohituskaistaa posotetaan ohi reilua sataakahtakymppiä. Ihmiset, joku tarkoitus niillä nopeusrajoituksilla on! Ohittavat autot ovat usein tyyliltään niitä ruosteenraiskaamia, jotka eivät välttämättä mene katsastuksesta moitteitta läpi.

——-

Liikkumista koskee viikon toinenkin huomio. Ruutukaava-alueella siirtyminen palavereihin on mukavaa tehdä kollegoiden kanssa kävellen. Raitis ilma nostaa tunnelmaa ja kävely sykettä. Matkalla on luontevaa käydä läpi presentaation runko ja vaihtaa kuulumiset. Tiimi virittyy kohtaamiseen kuin huomaamatta. Paluumatkalla on aikaa purkaa palaverin anti. Käytännöllistä ja kunnollista.

——-

Joku aamu kuuntelin matkalla tapani mukaan autoradiota. Elämän sivuraiteelle ja työttömyyteen ajautunut The Leavingsin Leevi kysyi Elinaltaan toimintaohjeita:

Eikö elämässä riitä mikään
Eikö hellittäisi hetkeksikään mieletön kierre

Itselläni työtä on liiaksi. Mieletön kierteeni on eri päässä akselia kuin Leevillä. Siinä välissä on valtaosa ihmisistä, jotka kärsivät kierteen sijaan yksitoikkoisuudesta. Miksi tylsää arkea oppii arvostamaan vasta, kun se on väännetty mutkalle?


1200px-Blue_Three-Twist_Knot

Haluanko olla heidän kaltaisensa?

No Comments

Mennyt viikko oli kuten edelliset. Kaukana tylsästä. Mennyt viikko oli kuten tulevat. Tapaamisia, matkoja, luottamustehtäviä, suunnittelutöitä, tuomaristoja, yhtiökokouksia, teatteria ja luentoja. Aikaisia heräämisiä. Valtavasti ehtymättömän mielenkiintoisia ihmisiä ja kohtaamisia.

Yritin perjantaina päättää viikon Vain elämää –ohjelmaan. Kyllä! Tätä ei sopisi sanoa ääneen, mutta katson yhä televisiota. Tai yritän katsoa. Nukahdin perinteisesti ennen viimeisiä vetoja. Näin perjantaina missaamani esitykset lauantain pikauusinnassa. Ihan hyviä ne olivat. Tuttuja sanoja kuunteli ihan eri korvalla.

Kun katsoin uusintaa, mietin, että minusta on moneksi. Cover-laulajaksi minusta ei kuitenkaan olisi. Minulla ei ole riittävää musikaalisuutta, mutta ei myöskään halua tai kykyä tulkita toisten tunnetuiksi tekemiä lauluja. Teen mieluummin huononkin oman hiihtoni kuin suksin toisten kannoilla.

Jos pöydässä on viisi lääkäriä, on todennäköistä, että keskustelut pyörivät lääketieteen ympärillä. Jos pöytään kokoontuu jalkapalloilijoita, puhutaan — jalkapallosta. Itse en ole koskaan halunnut leimaantua pelkäksi markkinointiviestintäihmiseksi. Seura tekee kaltaisekseen. Siksi kannattaa seurata milloin ketäkin. Ties minne sitä päätyy. On rohkeutta olla seuraamatta valtavirtaa ja kulkea omia polkujaan.


1-yaVkRhpgal_Bc1ePw4IXsg

Ehkä näin on parempi. En tiedä.

No Comments

Keskiraskaan epämusikaaliseksi ihmiseksi kuuntelen erittäin paljon musiikkia. Koska en ymmärrä kovinkaan paljoa musiikista, sävelkuluista tai sovituksista, en ole kiinnittynyt mihinkään erityiseen genreen. Arvostan paljon hyviä sanoituksia. Tunnistan kauniin kielen. Tekstejäkin enemmän lankean karismaattisen tulkinnan edessä.

Tähdeksi ei synnytä. Tähdeksi kasvetaan. Vain kirkkaimmista tähdistä jalostuu idoleita. Heillä on raskas vastuu ihmisten roolimallina ja esikuvana. Minun ensimmäinen idolini taisi olla 10-vuotiaana Freddie Mercury. Queen soi tauotta naapuriperheen opettajaäidin Telefunken-kelanauhurilta. Näen vieläkin hypnoottisesti pyörivät kelat silmissäni. Roolimallina Mercury ehkä osin epäonnistui.

Nyt musiikkiin eivät mielessäni yhdisty enää kelat, vaan pyrotekniikka, valtavat videoseinät ja mammuttimaiset musiikkivideot. The show must go on! Entistä täydempien sovitusten, kirkkaampien valojen ja kalliimpien esiintymisasujen sekamelskassa aidoimmat tunteet syntyvät, kun kuulija kohtaa artistin paljaimmillaan. Aito karisma ei tarvitse lavasteita.

Olen hyvä paheksuja. Minulla on nollatoleranssi huumeiden käyttöön. En näe piripäissään tötöilyssä mitään taiteellista enkä romanttista. Huumeet syövät käyttäjänsä ja sivutuotteena ne tuhoavat usein itsekeskeisen käyttäjän läheisten elämän. Silti – jostakin syystä – en pysty paheksumaan Jari Sillanpään huumekäryä. Olen vain surullinen.

Vaikken erityisemmin pidä Sillanpään musiikista, en voi olla vaikuttumatta hänen tulkinnoistaan. Ihmettelen, jos joku ei liikuttunut viime perjantaina hänen tulkinnastaan Vain Elämää –sarjan syksyn avausjatkossa. Itse laitan peliin itseäni ehkä prosentin siitä, mitä Sillanpään kaltainen supertähti. Silti oma pää tuntuu joskus hajoavan. Antakaa minun olla. Älkää repikö minua. Kuuletteko, ymmärrättekö?

Huippu-urheilijaksi ei nousta kepulikonsteilla. Sinne noustaan lahjakkuudella ja valtavalla työllä. Viimeinen prosentti saavutetaan ehkä kemikaaleilla. Se on satasella metri. Luovilla aloilla doping-prosentit ovat suuremmat. Sinua ei mitata vain suorituksen, vaan myös ulkonäön, trendikkyyden ja karisman perusteella. Armottomasti. 24/7. Siksi en paheksu. Olen vain surullinen. Kuka tahansa meistä haluaisi olla, mutta joskus sitä unohtaa olla parempi mies.


94d73d73692ca36cbdb328e000c5f7b0

 

 

 

Älkää tulko sanomaan

No Comments

Olen ollut kova poika juoksemaan. Viime keväänä iski kiusallinen rasitusastma, joka teki juoksemisesta miltei mahdotonta. Pariakin piippua kokeiltiin, mutta eipä ollut niistäkään apua. Juoksuharrastuksen hiipumisen myötä paino alkoi nousta. Muutama kilo on tullut lisää. Mutta ei hätää, nyt astma on mystisesti hävinnyt. Henki kulkee taas ja juoksukin – ainakin lämpimissä sisätiloissa juoksumatolla.

Ajattelin, että olisi hyvä päästä eroon ylikiloista ja googlailin muutamaa hyvää ravintosuositusta. Kenelle ne on tarkoitettu? Ne ovat selkeästi suunniteltu ihmisille, joilla on mahdollista tehdä työtä kahdeksasta neljään ja siihenkin väliin osuvat tunnit ovat ennalta-arvattavia. Jotain pitäisi syödä kolmen tunnin välein. Kaltaiselleni paikasta toiseen vipeltävälle touhupepulle tällaiset säntillisyyttä edellyttävät ohjelmat eivät sovi.

Keskiverto työpäiväni koostuu palavereista, siirtymisistä ja yllättävistä tulipalojen sammuttamisista. Välipalani eivät saisi nauttia katkeamattomasta kylmäketjusta suhaillessani Suomea edestakaisin. Ovatko ruokavalioiden suunnittelijat miettineet, miten vähärasvainen broilerinrinta ja puolikas greippi kuljetetaan läppärilaukussa tuoreena ja miten se syödään Tupperware-kiposta kälyisellä parkkipaikalla.

Miksen sitten tee itselleni armeliaampia aikatauluja? Se on hyvä kysymys, eikä siihen ole hyvää vastausta. Koen olevani työyhteisölleni esimerkki. Yritän olla hyvä esimerkki. Jos hidastaisin tahtia, muutkin hidastaisivat. Jos yrittäisin vähemmän, saisimme vähemmän onnistumisen mahdollisuuksia. Älkää sanoko minulle, että hautausmaalla on paljon korvaamattomia ihmisiä ja ettei sota yhtä miestä kaipaa. Tiedän kaiken tämän. Eikä tämä mikään yhden miehen sota olekaan. Halusin vain syödä hiukan terveemmin.

tupper-con-separaciones-2

Pitääkö asiantuntijan puhua vain asiaa?

No Comments

Työskentelen yrityksessä, joka työllistää miltei 180 markkinointiviestinnän asiantuntijaa. Tapaan viikoittain useita nykyisiä ja potentiaalisia asiakkaita. Tapaamani asiakkaat ovat oman alansa asiantuntijoita. Tapaamiset sujuvat pääsääntöisesti suotuisasti. Kilvoittelem- me prosessiemme erinomaisuudesta ja asiantuntemustemme kirkkaudesta. Asiantuntijat puhuvat asiantuntijoille. Kampaviinereiden sijasta kliiniset neuvotteluhuoneet täyttyvät erinomaisuudesta.

Zecchino d’Oro!

Ainakin vanhemmat lukijat muistavat Zecchino d’Oron eli Kultaisen sekiinin laulukilpai- lun. Suomeksi sitä esitettiin vuosia nimellä Lapset laulavat lapsille. Kilpailussa voittajan valitsee tuomaristo, joka koostuu todellisista lastenlaulujen asiantuntijoista eli lapsista. Kilpailussa ei voita pelkällä laulun puhtaudella ja teknisellä taituruudella. Vähintään yhtä tärkeää on esityksestä välittyvä laulun ja esiintymisen ilo.

Taidan olla lapsen tasolla, kun jälkimmäinen malli miellyttää minua enemmän. Miksi vakuuttelisin asiakasta asiantuntemuksellani tai osaamillani prosesseilla? Jos tapaaminen on jo sovittu, luulen, että joku uskottavuusraja on jo ylitetty. Ei kai yritys kasva nollasta 180 hengen organisaatioksi ilman asiantuntemusta ja prosesseja? Siksi panostamme tiimimme kanssa usein enemmän taiteelliseen vaikutelmaan kuin tekniikkaan.

Kun jännitin kouluaikoina esiintymistä – muistanko kaiken, olenko looginen – isäni tapasi sanoa: ”Eivät kuulijat muista, mitä sanot. He muistavat, miten sanot.”

Hyvin sanottu.


coro-era5fe8af5-5fae6

 

Tunnelmasta toiseen

No Comments

Minua tuntevat tietävät, etten ymmärrä sarjakuvia. Minulla ei ole alkeellisintakaan sarjakuvanlukutaitoa. En myöskään koskaan katso tarkoituksella kotimaisia huumoriohjelmia ja jos katson sattumalta, ne eivät naurata minua. Kerran näin Kummelin suklaamonnin. Se kyllä vahingossa nauratti. En kuitenkaan pidä itseäni tosikkona. En myöskään lue dekkareita ja vauhdikkainkin elokuva saa minut nukahtamaan. Lääkärisarjat pitävät minut virkeänä. Osaankin diagnosoida melko luotettavasti useita autoimmuunisairauksia.

Teatterista pidän varauksetta. Siellä en nukahda. Harvoin edes pitkästyn. Aina en saa selvää, mitä puhutaan ja putoan juonesta kärryiltä. Mutta ei se haittaa. Teatterissa on kiva katsella hienoja lavasteita ja valoja. En koskaan lakkaa hämmästelemättä, miten pienillä asioilla tunnelma muuttuu ihan toiseksi. Katosta lasketaan vaijereilla puita ja lavasta tulee ihan oikea metsä. Valot tekevät päivästä illan, kesästä syksyn. Teatterissa on viihdyttävää monella tasolla.

Olin perjantaina Tampereen Työväen teatterissa Viulunsoittaja katolla –musikaalin ensi-illassa. Luulin, että se on joku kepeä laulunäytelmä. Siinä olikin paljon todella hienoja musiikkinumeroja, taitavia laulajia ja upeita tanssikohtauksia. Ja pari tunnettua hittibiisiä. Viulunsoittaja ei soittanut viulua. Sen sijaan hän tanssi soittimensa kanssa. Maailma on muuttunut. Klassikoitakin päivitetään. Näytelmään oli tuotu  myös ajankohtaista, maailmanpoliittista kantaaottavuutta.

Menin vauhdikkaan työviikon päätteeksi teatteriin viihtymään. En erityisemmin kaivannut ajatusten herättämistä. Media vyöryttää maailmalta ja kotimaastakin väkivaltauutisia 24/7. Mielelläni olisin kolme tuntia rauhassa. Juuri se on teatterissa parasta, että kun en ollut halukas miettimään turhan syvällisesti, saatoin keskittyä vakavissa kohtauksissa lavasteiden, valaistuksen tai puvustuksen ihasteluun. Sitten kun tanssittiin ja laulettiin, hyppäsin taas mukaan. Ilokin on vahva tunne.


viulunsoittaja_2_vaaka

Kuvan on Tampereen Työväen Teatterille ottanut Kari Sunnari.

 

Mielipiteeni on värittynyt

No Comments

Turun Palloseuran jääkiekkojaos tuli julkisuuteen kampanjalla, jossa seuran mustavalkoinen tunnus oli aseteltu kaikki sateenkaaren värit sisältävälle taustalle. Häveliäisyyssyistä värit oli eroteltu toisistaan valkoisilla palkeilla, jolloin lopputulos näytti enemmän IKEAn pussilakanalta kuin sateenkaarilipulta. No, ajatus tuli kuitenkin selväksi.

Ulostulo ei tehnyt minuun vaikututusta. Kollegani kysyi syytä miksei.

1) En ole TPS:n kannattaja, koska Porin Ässät. Tämä on kuitenkin syistä mitättömin.

2) Joukkue varmasti vilpittömästi halusi kertoa suvaitsevaisuudestaan. Se kuitenkin unohti, että se ei omista itse omaa brändiään. Se on kannattajien omaisuutta. Heidän mielipiteidensä ulkopuolinen ohjaaminen on riskialtista. Vaikkakin ehkä tavoiteltua.

3) Mutta mikä tärkeintä. Suvaitsevaisuuden korostaminen ei saa olla mainostemppu. Julkisuuden sijasta panostus olisi tullut kohdentaa sisäiseen viestintään. Suvaitsevaisuuden tulisi näkyä juhlapuheiden sijasta arjessa. Sen tulisi olla jokaisen valmentajan, huoltajan, joukkueenjohtajan ja pelaajan selkäytimessä. Toimintatapojen pukukoppitason muutoksella ei kylläkään saa haluttua media- ja somejulkisuutta. Tosin nyt en tiedä, mistä puhun. Voi olla, että sisäinen viestintä ja arvojen jalkautus onkin organisaatiossa jo kunnossa.

4) Ja lopuksi. Julkisella ulostulolla aiheutetaan keskustelua, mutta myös keskustelun polarisoitumista. Vihaajat vihaavat, suvakit suvakoivat. Jos negaa ei luontaisesti synny, sitä synnytetään, jotta huomio saavutetaan. Olen markkinointiviestinnän ammattilainen. Uskon tietäväni, että monesti vastakkainasettelu on valitettavan toivottu tavoite. Kun Felix-ketsuppi teki joskus reilu vuosi sitten mitäänsanomattoman tv-filmin, sen huomioarvoa nostettiin julkisella tiedotteella, jossa elintarvikejätin viestintäosasto otti näkyvästi kantaa mainoksessa esiintyneen tummaihoisen suomalaisnaisen arvostelijoita vastaan. Hienosti tehty. Samalla mainos muuttui kiinnostavammaksi. En olisi yllättynyt, vaikka joku viestintäkonsultti olisi käsikirjoittanut koko debatin ennakolta. Yhtälailla TPS:n somefiidin keskustelupalsta oli alatyylistä puolesta-vastaan eipäs-juupasta.

5) Mutta. Jos TPS:n monivärikampanja auttaa edes yhtä nuorta elämään kuten sydän sanoo, se kannatti tehdä. Tämä kirjoitus edusti vain omia mielipiteitäni ja tiedän, että saatan olla väärässä. Olen tarpeen vaatiessa valmis myös muuttamaan mielipiteitäni.


21106882_10154748078917554_2802836210302034848_n

Työ on toisaalla

No Comments

Suomen talous on vihdoin vakaassa kasvussa. Esimerkiksi Turun talousalueella ja pääkaupunkiseudulla työvoiman heikko saatavuus alkaa olla kasvun este. Erityisesti korkeasti koulutetuille teknisen alan asiantuntijoille on kova kysyntä. Kun suunnittelijoiden paikat saataisiin täytetyiksi, se johtaisi nopeasti tuotantohenkilöstön palkkaamiseen.

Samaan aikaan naapurimaakunnissa on työttömyyttä. Meillä on työn ja sen tekijöiden kohtaanto-ongelma. Mikseivät työttömät sitten yksinkertaisesti muuta työn perässä? Satakuntalaisen muuttotappiokunnan omakotitalon hinnalla (jos joku sen ylipäätään ostaisi) saa perheelleen Turusta vanhan kaksion, Helsingistä yksiön. Puolisollekin pitää löytää työ. Lapsille uusi koulu, harrastukset ja ystävät. Minne koirat mahtuvat kaksiossa? Kuka sitä nyt kotoaan pakolla muuttaisi.

Voihan työn perässä ajaa. Perhe jää kotiseudulle ja jompikumpi vanhemmista käy päivittäin kasvukeskuksissa. Valtiohan suorastaan tukee liikkuvuutta. Olen vuosia liikkunut työn perässä. Asun Turussa. Viime viikolla kävin kolme kertaa Helsingissä, kerran Jyväskylässä. Tuleva viikko ei eroa menneestä. Matkoineen työviikko venyy helposti 65-tuntiseksi ynnä iltaiset meileihin vastaamiset. Perjantaina nukahdin iltayhdeksältä. Lauantaina kahdeksan jälkeen.

Tuoreen saksalaisen tutkimuksen mukaan jo 45 minuutin päivittäinen työmatka kasvattaa merkittävästi terveysoireiden riskiä. Pitkää työmatkaa tekevillä on muita useammin korkea verenpaine ja veren stressihormonit ovat korkealla. Selkä- ja päänsärkyoireet ovat myös tavallisia, samoin vatsavaivat. Syynä on se, että pitkiä matkoja pendelöivät joutuvat keskittämään elämänsä rentoutushetket ja kuntoilun pelkästään viikonloppuihin. Entä etätyö, kuulen jonkun ajattelevan. Sosiaaliselle ihmiselle (sellaisiksi evoluutio on valtaosan meistä jalostanut) se on usein liikkumistakin suurempi kärsimys.

Kun Jari Tervo lausui nerokkaasti, että elämä on toisaalla, mutta sinne pääsee taksilla, hän tuskin ajatteli työelämää. Sinne pääseminen ja siellä pysyminen on päivittäinen kamppailu.

asc_blog_commuter

Kuivausrumpu on rikki

1 Comment

Taloutemme on tiivistynyt lasten muuton jälkeen kaksihenkiseksi. Tarvitsemme enää harvoin kuivausrumpua, mutta silloin harvoin kun tarvitsemme, olisi eduksi jos se toimisi. Nyt se ei toimi. Pyörii, lämmittää ja puhkuu, muttei kuivaa. Sen sijaan huojuu ja kitisee.

Tremolo! On uuden rummun aika.

Menemällä menin kodinkonehalliin. Avasin oven itse, kävelin omin jaloin pesu & kuivaus -osastolle uutta rumpua ostamaan. Niitä olikin tarjolla ainakin parikymmentä erilaista. Olisin kysynyt myyjältä, mikä olisi teholtaan ja ominaisuuksiltaan sopivin satunnaiskäyttöön. Olisin. Kommunikaatio jäi konditionaalin asteelle. Viiteen minuuttiin en saanut kontaktia myyjään. Yritin. Ja kun sanon, että yritin, se tarkoittaa, että yritin.

Ihminen ei osaa enää hakeutua livetilanteessa ihmisen luo. Miksi chat-ruudun takaa on helpompi kysyä, kuinka voin palvella? Itse kuulun ihmisiin, joka valitsee lentoasemallakin ihmisen tekemän passintarkastuksen koneellista mieluummin. Katson mieluummin silmiin ihmistä kuin tekoälyä. Toki odotan, että minua katsotaan takaisin.


symbol-of-drying-667717_640

Värisuora

No Comments

Sain käteeni synnyinlahjaksi värisuoran. Voittavaan käteeni kuuluivat lapsuus ja nuoruus Kokemäenjoen suistossa. Vuolaasti virtaava joki oli valjastettu energian tuottoon. Se oli ollut merkittävä kuljetusväylä. Joki tarjosi vettä ja ravinteita viljavalle savimaalle, josta olikin kasvanut sotien jälkeen hyvinvoiva talousalue. Porin alue kävi 80-luvulla läpi rajuja rakennemuutoksia, kun teollistuneen kaupungin suurimmat työllistäjät yksi toisensa perään menettivät asemiaan maailmanlaajuisessa kilpailussa. Yhteiskunnan tukirakenteet kuitenkin auttoivat työnsä menettäneet pahimman yli. Poliittiset kannat olivat hyvinkin polarisoituneita, mutta silti aina mahduttiin samaan neuvottelupöytään. Erimieliset arvostivat toistensa vakaumusta. Naisten asema oli jo lapsuusvuosinani Suomessa yksi maailman parhaista. Samoin lasten varhaiskasvatus. Kouluissa sai ruokaa. En koskaan muista ketään pilkatun eri uskonnollisesta vakaumuksesta tai sen puutteesta. Suurin rajanveto teinivuosina taisi olla punkkareiden ja fiftareiden välillä. Välitunneilla huhuttiin, että kylällä olisi myös yksi diskohile, mutta muistaakseni siihen ei koskaan saatu vahvistusta. Mikään ei ollut yltäkylläistä, mutta valtaosin suhtauduimme tulevaan luottavaisesti. Nallekarkit maksoivat pennin kappale. Niitä riitti kaikille. Maauimalaan pääsi lentokentänsuoraa pyörällä. Metsistä ja mäistä ei alavassa jokilaaksossa ollut tuulensuojaksi. Aina tuuli vastaan. Korvat särkivät. En juurikaan muista korvasärkyä suurempia vastoinkäymisiä. Joskus koulukaveri kuoli liikenneonnettomuudessa. Niihinkin murheisiin suhtauduttiin satakuntalaisella tyyneydellä. Kunnan suurin työnantaja oli nahkatehdas, jonka kansainvälinen menestys loppui suurpaloon. Tuhkasta noustiin. Muutin Turkuun opiskelemaan. Olen sillä tielläni. Se on ollut hyvä tie. Olen tottunut uuteen kulttuuriin. Kulttuurierot ovat maan sisälläkin dramaattisia. Tänä viikonloppuna olen miettinyt, miten erilainen elämäni olisi luultavasti ollut, jos olisin saanut käteeni kortit, jotka olisivat oikeuttaneet minut köyhän paimentolaisen pojaksi Atlas-vuoristoon. Olisiko minulla ollut yhteiskunnan ja perheen tukea tulevaisuuteni rakentamiseen? Olisinko kokenut epäoikeudenmukaisuutta? Olisinko vain halunnut pois? Ja kun olisin päässyt, olisinko ollut enemmän eksyksissä kuin koskaan? Katsoin muutama viikko sitten upean suomalaisen dokumenttielokuvan Laulu koti-ikävästä. Siinä kerrottiin riipaisevasti juurettomuudesta. Kahden eri kulttuurin ristipaineesta, joka vaikuttivat teinistä aikamieheksi kasvaneen miehen elämässä vielä kolme vuosikymmentä myöhemmin. Moni suomalainen siirtolainen alkoholisoitui, syrjäytyi ja kriminalisoitui, vaikka he muuttivat samaan arvopohjaan perustavaan naapurimaahamme. 70-luvulla Suomesta poisvienyt siirtolaisuus on kääntynyt toiseen suuntaan. Yhteiskuntaamme on enemmän tulijoita kuin lähtijöitä. Kotimaataan ei ole helppoa jättää. Ei varsinkaan, jos uuden kotimaan yhteiskuntajärjestys, kulttuuri ja kieli osoittautuvat täysin omasta poikkeaviksi. Meillä on talvisin kellarit täynnä punajuuria, perunaa ja lanttuja. Silti haluamme pöytiimme mehukkaita ja värikkäitä appelsiineja. Jos laatikon joukossa on yksi huono hedelmä, se ei pilaa koko laatikkoa. Oli kyse sitten etelän hedelmistä tai Pohjolan juureksista.


package-box

Older Entries