Paraskaan myyjä ei ole one-man band

No Comments

Tapaan mielelläni asiakkaita. Tapaan mielelläni myös uusia asiakkaita. Kun haluan tavata jonkun, ehdotan tapaamista. Nykäisen hihasta seminaarissa, huutelen illallisella naapuripöytään, kommentoin somessa, kirjoitan meilin, joskus kirjepostinkin. Olin opiskeluvuosina puhelinmyyjä, mutta telemarkkinoinnistakaan ei ole jäänyt minulle traumaa.

Olen one-man band. En tarvitse muita tekemään töitäni.

Olen one-man band. Tarvitsen jatkuvasti kollegoitteni ja ystävieni tukea.

Perjantaina menestyvä kasvuyrittäjä huuteli LinkedInissä markkinointiviestintäkumppa- nin perään. En nähnyt kyseistä postausta. Miten olisin voinutkaan. Somevirrassa hyvän liidin löytäminen on sattumankauppaa. Kollegani oli kuitenkin hereillä. Hän kertoi postauksesta ja syötti suoraan lapaani. Otin yhteyttä jo viikonloppuna. Maanantaina sovimme puhelinpalaverin. Se oli tänään. Jo puhelun alussa kuulin ilokseni, että samassa viestiketjussa asiakkaamme oli jo suositellut meitä hänelle. Keskustelu sujui hyvin: referenssimme ja toimintatapamme vakuuttivat. Ensimmäinen workshop on sovittu joulukuun alkuun.

Jos tällä on jokin opetus, se on se, että yksin et ole mitään. Ja, että nopea reagointi on parempi kuin hidas. Ja, että tee se itse. Vain siten saat kaiken palautteen ja opin suodattamattomana itsellesi.

Insentiivi ja mielensäpahoittaja

No Comments

Kyllä minä niin mieleni pahoitin.

Monet lukijat ja tutut tämän tietävätkin, että olen aina ollut erinomainen koululainen ja opiskelija. Kävin alakoulun 70-luvulla. Olin taatusti luokkani paras oppilas. Ainakin arvosanoilla mitattuna. Vasta kuudennella luokalla meille jaettiin ensimmäinen stipendi. Se ei tullut minulle. Sen sai tyttö, joka oli vuoden aikana eniten nostanut tasoaan. Sitä ei saanut tasainen onnistuja. Muistaakseni pääsin jotenkin asian yli, koska onhan tason nostaminenkin kannustuksen arvoista. Toisaalta muistan vieläkin opettajan sanat: ”Ymmärrät varmaan päätökseni – ja koska olet niin varakkaasta perheestä, et olisi stipendiä tarvinnutkaan.”

Olisin kyllä. Julkinen kiitos lämmittää, vaikka kaikki meistä eivät aina ehkä tverkkaakaan rahan takii.

En muista, sainko stipendiä enää myöhemminkään. Olisin sen ansainnut. Mutta en ehkä sitten tarvinnut. Kai olen elänyt sittemmin omassa ruiskukansinisessä kuplassani. En ole enää vuosiin edes odottanut mitään. Minusta on tullut antaja. Huono sellainen. En anna stipendejä, kun omakohtaisista kokemuksista tiedän, että yhden ilo on toisen mielensä- pahoitus. Yritän jakaa kiitoksia ja iloista mieltä. Ne ovat ehtymätön luonnonvara. Niitä riittää kaikille. Tai riittäisi jos riittäisi. Vaikka kiitokset eivät ole mitään vaihtokauppatavaraa, olen huomannut, että kun itse saa hyvää, sitä jaksaa jakaa eteenpäin. Mieli pahoittuneena se on vaikeampaa.

Mielensäpahoittanut Antti Litja Kansallisteatterin kuvapankista.

Hetken vielä tämä puoli maailmaa

No Comments

En osaa kadehtia heidän vaurauttaan. En heidän lahjakkuuttaan. En kauneuttaan. En edes nuoruuttaan. Sanni, Robin, Ana Tude. Mitä heitä nyt on. Nuoria, kauniita ja rohkeita. Rohkeita. Kadehdin heidän rohkeuttaan. He ovat kivunneet elämänsä rollercoasterissa huipulle ja malttavat jäädä tauolle. Mikä kiusaus olisikaan antaa mennä! Mikä kurinalaisuus ymmärtää jättää se tekemättä. Kun Sanni laulaa vainelämää-version Juha Tapion biisistä Kelpaat kelle vaan, se todella menee ihoni alle. Ymmärrän kaiken, mitä hän laulaa. Uskon kaiken. Vaikka sanon, etten juurikaan kadehdi, ehkä kuitenkin kadehdin. Kadehdin taiteilijuutta. Olen syvissä vesissä viihtyvä taitelijasielu, joka on jäänyt busineksen vangiksi. Jokainen kvartaali on tärkeä. Tulkinta on sivuseikka. Säv., san., sov. ovat vain excelien rivejä. Karrikoin tunnekuohussani, koska olen kateellinen. Kadehdin taiteilijaelämää. Kadehdin vaaran tunnetta. Kadehdin epävarmuuden sietäjiä. Mitä sinä siellä esität, kuulen monen ajattelevan. Tiedän, että moni kokee oikeutetusti täysin toisin. Vaihdetaanko rooleja päiväksi? Ehkä päivä riittää meille molemmille. Se voisi kuitenkin olla hyvä päivä. Tärkeä päivä. Anyone?


Voitontahto

No Comments

Olen strategi. Olen konseptisuunnittelija. Olen copywriter. En halua kirjoittaa vain pöytälaatikkoon. Siksi olen myös myyntimies. Ja kun lähden myyntikäynnille, menen voittamaan. Ja melkoisen usein voitankin. En yritä edes peitellä voitontahtoani. Miten onnistuisinkaan! On helppo myydä, kun uskoo oman tiiminsä työhön. Ja kun uskoo itseensä, ei koskaan tarvitse mollata kilpailijaa. Voitontahto ei ole koskaan kaverin ladun hiekoittamista. Opin liike-elämän raadollisuuden jo yrittäjyyden alkuvuosina, kun paikkakunnan – nyttemmin etelän veroparatiisiin muuttanut – mainosguru oli kilpailussa keskittynyt oman ehdotuksensa kehumisen sijasta haukkumaan minua ja tiimiämme.

Voitimme kisan. Arpi jäi.

Haluan voittaa luonnollisesti osin itselleni, paljolti tiimilleni ja sen myötä koko yritykselle. Haluan voittaa myös asiakkaillemme. Haluan auttaa heitä voittamaan omat kilpailunsa. Toivon, että edes osa voitontahdostani tarttuu. Voitontahto on kuin rakkaus, joka ei kulu jakamalla. Entä sitten, kun emme voita? Silloin toimittajan ei kannata työntää mikrofonia suun eteen kysyäkseen latteuksia: ”Miltä nyt tuntuu?” Tuntuu kysymättäkin pahalta. Jollei tunnu, tietää, ettei ole yrittänyt kaikkeaan.

Paha menee nopeammin ohi, kun nostaa riman ja menee taas vauhdinottoradan päähän. Vatsanpohjassa kihelmöi, kun tietää yrittävänsä omaa parastaan. Mitä korkeammalta yrittää, sitä todennäköisempää on pudottaa; sitä todennäköisempää on ylittää itsensä.

Älä puhu mulle bisnestä

No Comments

Olin kolme päivää kansainvälisen AMIN Worldwide –ketjun tapaamisessa. Kymmenet kollegat ympäri maailman vaihtoivat ajatuksiaan ja parhaita käytäntöjään. Välillä terapoimme toinen toisiamme. Suurin kipupiste tuntui olevan miltei kaikilla toimistoilla asiantuntijapalveluiden myynnin haasteet.

Olen synnynnäinen myyntimies. Myyminen ei ole mitenkään päätyöni, mutta teen sitä mielelläni oman toimeni ohella. En kuitenkaan osaa kertoa mitään oppeja, millä myydä. Ei minulla ole prosessia enkä osaa myyntitilanteessa noudattaa mitään suunnitelmallisuutta. Useimmiten puhun pääsääntöisesti itsestäni. Se on aihe johon en kyllästy. Ethän sinäkään?

Torstain illallisella viereeni oli plaseerattu charmantti tanskalaisherra. Hän kertoi silmät loistaen – ja välillä kostuenkin – rakkaasta vaimostaan, neljästä lapsestaan ja kuudesta lapsenlapsestaan. Hän kertoi kodistaan ja veneistään. Hän kysyi, miten minä voin. Hän ilahtui, kun kerroin omasta perheestäni. Näytimme kuvia rakkaimmistamme. Keskustelu oli kaunis.

Hän sanoi, että olisi kiva tavata perheiden kesken, vaimotkin varmasti viihtyisivät yhdessä. Hän ehdotti, että ensi kerran kun tulen Kööpenhaminaan, hän haluaisi näyttää minulle kaupungin mereltä. Hän ei puhunut sanaakaan työstään. Hän ei yrittänyt tehdä bisnestä. Hän kertoi minulle arvoistaan ja elämästään. Hän rakensi parissa tunnissa parhaan mahdollisen pohjan tulevaisuuden yhteistyölle. En malttaisi odottaa.


Vanhentunut henkilökohtainen käyttöliittymä

No Comments

Tosimies ei ohjekirjoja lue.

Minulla on uusi auto. Siinä on vaihdekepin takana pyörä, jota pyörittelemällä ja painelemalla pääsee toiminnosta toiseen. Tai pitäisi päästä. Olen pari kuukautta ajellut ja yrittänyt oppia käyttöliittymää. Tänään koin lopullista riittämättömyyden tunnetta.

Yritin soittaa handsfree -puhelua. Puhelinmuistio näkyi tutusti auton näytössä. Muistioon on kertynyt noin 1700 numeroa. Olin soittamassa J-kirjaimella alkavalle henkilölle. Ruudun oikeassa reunassa oli kirjaimittain merkitty indeksointi ja J:tä painamalla olisin päässyt suoraan lähelle. En saanut kuitenkaan aktivoitua oikeata palstaa millään näppäily-yhdistelmällä. Siispä rullailin minuutin päästäkseni oikeaan yhteistietoon.

Puhelun jälkeen nöyrryin ja pysähdyin levähdyspaikalle lukemaan autotietokoneen ohjekirjaa. Järjestelmän helppokäyttöisyydestä kertoo jotakin se, että ohjekirjassa oli 377 sivua. Jätin lukemisen silleensä, laitoin vaihteen silmään ja otin puhelun autokauppaan kertoakseni ongelmani. Ratkaisu tuli viidessä sekunnissa: ”Ei se ole rulla. Se on joystick, jota voit ohjailla myös kallistuskulmalla.”

Vain kaltaiseni urautunut, parhaat päivänsä ohittanut konkari ei näe rullassa mahdolli- suutta kallistuskulman hyödyntämiseen. Mitä muuta olennaista minulta jää näkemättä?

 

VR AY AR JOY

No Comments

VR

Torstaina piti hypätä illalla Pasilassa puoli viiden junaan. Väliaikaisen aseman valotaulut kertoivat, että kaikki junat Turkuun on peruutettu. Siis paikallisjunalla päärautatieasemalla. Siellä oli härdelli pahimmillaan. Ajolanka oli poikki ja Turun junat korvattu busseilla. Elielinaukiolla olikin räntäsateessa markkinatunnelma. Yksi VR:n edustaja yritti paimentaa pariasataa pariin paikalle saapuneeseen bussiin rynnivää ihmistä. Lisävaikeusastetta tuotti se, että osa busseista ajoi ehkä suoraan Turkuun, osa ehkä Karjaan ja Salon kautta. Seisoin oikealla hetkellä oikeassa paikassa ja huomasin tulleeni työnnetyksi Turun bussiin vain keskimärkänä.

AY

Bussiin tuli rahastajan paikalle myös VR:n konnari. Istui rivillä kaksi ja iloni oli kuunnella konnarin tauotonta valitusta. Hän ei ehdi bussimatkalla edes taukoa pitää. Bussi oli täynnä märkiä kotiinsa myöhässä suuntaavia asiakkaita, jotka yrittävät uudelleen organisoida illan menoja. Se ei ollut tärkeää. Tärkeää oli vain yhden hengen lakisääteinen tauko. Hän pohti noin viiteen otteeseen, miten hän pääsee illaksi kotiin, koska hän asuu Helsingissä. Hän istui tasapersettä koko matkan. Ei tehnyt mitään. Ei saanut – ei edes yrittänyt ottaa – yhteyttä VR:n kollegoihinsa. Mainitsi tasaisin välein, että lakisääteinen jää pitämättä. Ja että Helsinkiin pitäisi yöksi päästä.

AR

Onneksi bussimme kuljettaja Jommi edusti laajennettua todellisuutta parhaimmillaan. Hän piti yhteyttä VR:n operaatiokeskukseen ja kuulutti matkustajille ajankohtaiset tiedot ja bussin etenemisaikataulun. Hän kuulutti suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, saksaksi, italiaksi ja espanjaksi. Hän oli hauska. Pahoitteli tilannetta VR:n puolesta ja mainitsi, että ei ajolangan putoaminen ole liikennöitsijän vika. Hän sanoi konnarille, että jos ajolankaa ei ole saatu korjattua pariin tuntiin eikä juna ei pääse Turusta Helsinkiin, hänen kyydissään pääsee takaisin. Jommi lupasi viedä autoon sattuneen vanhemman pariskunnan suoraan laivalle, ettei tarvitse Turun päässä ottaa suotta taksia.

JOY

Matka oli lopulta riemukas. Koko matkustamo nauroi Jommin jutuille, matka eteni kuin siivillä ja pääsimme Turkuun vain vajaan tunnin aikataulusta myöhässä. Mutta kaikilla oli hymy huulilla. Hymyä ei ole koskaan liikaa.


Yllätys Kehä II:n ja Länsiväylän risteyksessä

No Comments

Kiitos kysymästä, elämäni ruuhkavuodet voivat hyvin. Liike on tärkeää. Aina ei tosin tahdo muistaa, minne päin on menossa.

Mun elämä, milloin siitä tuli näin hirveä

Ei elämässäni mitään hirveää ole. Päinvastoin. Keskimäärin kaikki on mitä parhaimmin. Asiat ovat hyvin, mutta ympärillä kaikki ei ole hyvin.

#globalwarming #metoo #ossinyman #vauvaluukku

Itsellä olisi usein voimia kantaa muidenkin murheita. Aina ei kuitenkaan jaksa miettiä joka ikisen häsärin taustaa. Avunhuutoihin ja murheisiin turtuu. Tänään suojaus kuitenkin petti, kun autoradiosta lävähti silmille Maija Vilkkumaan Pyörii.

Kuuntelin. Todella kuuntelin. Ei jäänyt kysyttävää.


Yksi elämäni huonoimmista myyntikäynneistä

No Comments

Tapaan uusia, potentiaalisia asiakkaita miltei päivittäin. Olen valtaosassa tapaamisista hyvä. Uskaltaisin väittää, että jätän lähtiessäni oikein positiivisen kuvan itsestäni ja edustamastani yrityksestä. Tällä viikolla olen ollut huono. Tänään olin yksiselitteisen paska. Hävettää.

Eilen haaste oli korvatulehduksen tukkimat korvat. En kuullut. En oikein jaksanut seurata. Oma puhe kumisi päässä. Selvisin kuitenkin tyydyttävästi. Tänään aamullakin vielä selvisin rimaa hipoen kollegani tuella, mutta iltapäivän tapaaminen oli yksi urani karmeimmista. Mikä kaikki siinä meni vikaan?

1) Sovin 98 % tapaamisistani itse. Tiedän, miksi haluan tavata. Tunnen kohtaamani organisaation tuotteet ja palvelut, koska olen niihin tutustunut. Tänään lupauduin menemään kollegani puolesta kylmiltään buukattuun tapaamiseen.

2) Lähtötilanne jo itsessään oli huono. Olen tehnyt viime viikot todella pitkiä päiviä ja paukut ovat vähissä. Tunsin kyllä iltapäivällä tapaamani yrityksen ennalta, mutta sittenkin liian pintapuolisesti. Menin kylmätapaamiseen kylmiltään.

3) Minulle jäi tapaamisten väliin vain parikymmentä minuuttia aikaa asettaa aivot uuteen asentoon. En tehnyt sitä. Join pikaisen tuplaespresson ja vastasin kahvilan kiikkerällä pöydällä pariinkymmeneen sähköpostiin. En valmistautunut kohtaamiseen.

4) Pääsin palaveriin. Minua oli odotettu. Pöydällä oli kahvit ja pullat. ”No niin, sinulla on kuulemma mielenkiintoista kerrottavaa lobbauksesta”, isäntäni aloitti. Palaverin aihe tuli täysin puun takaa. En ollut perehtynyt siihen, millä kulmalla tapaaminen oli sovittu.

5) Raahasin itseni kestävälle jäälle. Pystyin keplottelemaan lobbauksesta pitkäjänteiseen sisällöntuotantoon ja markkinoinnin automaatioon. Sain aikaiseksi orastavaa ja kasvavaa kiinnostusta. Olin kuitenkin niin ahdistunut, että unohdin tehdä muistiinpanot.

6) Palaveri ei päätynyt täyteen mahalaskuun. Selvisin rutiinilla. Mutta kuka meistä haluaa selvitä rutiinilla? En ainakaan minä. Loppuilta menee miettiessä sitä, miten saisin tilanteen vielä kääntymään voiton puolelle. Ehkä pyydän anteeksi huonoa valmistautumistani.

Katsoin lähiviikkojen kalenteriani. Se näyttää sushibuffalta. Tarjolla on ollut niin paljon herkkua, että olen ahtanut lautaseni aivan liian täyteen. Ähkyhän siitä tulee. Oma vika. Peiliin katsomisen paikka. Pysähdys. Uusi startti. Anteeksi.


Onnellisen elämän kilpajuoksu

No Comments

Arvostettu amerikkalainen psykologi Martin Seligman on esittänyt kolme tapaa elää onnellista elämää. Hän puhuu iloisesta, hyvästä ja merkityksellisestä elämästä.

Hedonistit elävät iloista elämää. Iloisen elämän eläjä tekee vain asioita, mistä hän henkilökohtaisesti tulee onnelliseksi. Mutta ihmisen erottaa muista nisäkkäistä esimerkiksi siinä, että ihmiset turtuvat hyvään oloon. Nuorena hyvään oloon riittää miniristeilyn C-hytti. Vanhempana onneen vaaditaan A-hytti isolla ikkunalla. Usealle sekään ei riitä.

Iloisesta elämästä voi yltää hyvään elämään, mikäli ihminen oppii tiedostamaan ja arvostamaan elämänsä hyviä hetkiä. Läsnäoleva ja hyväänsä arvostava ihminen saavuttaa flow-tilan, jossa hän keskittyy jopa ajantajun menettäen omiin kiinnostuksensa kohteisiin. On sanomattakin selvää, että tämä yksilötason hyvä elämä tuottaa hyvää koko yhteisölle.

Seligman on kuitenkin havainnut tutkimuksissaan, että tätäkin onnellisempia ovat merkityksellistä elämää elävät. He näkevät elämänsä tarkoituksen osana suurempaa kokonaisuutta. He kokevat täyttymystä auttamalla muiden ihmisten hyvinvointia. He kokevat onnea monesti edustajiensa välityksellä.

Olen joskus ylevästi ajatellut eläväni merkityksellistä elämää. Olen lukemattomia kertoja tinkinyt (ainakin lyhytaikaisesti) omasta onnestani, jotta joka muu olisi voinut yltää siihen. Olen tehnyt sen omasta vapaasta tahdostani uskoen, että lopulta onni kumuloituu ja lankeaa päälleni. Joskus niin on käynytkin. Useimmiten ei. Monesti joku opportunisti tai vääräuskoinen hedonisti on hyväksikäyttänyt pyrkimystäni merkitykselliseen elämään.

En ole tässä yksin. Tavoite merkitykselliseen elämään tekee tavoittelijastaan suojattoman ja haavoittuvan.

En tiedä, onko tämä yksilötason degeneroitumista, mutta juuri nyt minulle riittäisi onneksi miniristely. Meillä on vain yksi elämä. Pitääkö onnellisuuden tavoittelun elämässä olla kilpajuoksua? Saako pelin puhaltaa joskus poikki ja aloittaa alusta? Juuri nyt minusta tuntuu, että onni voi olla ihan jossakin pienessä. Onni voi olla tässä ja nyt. Nyt kun tarkemmin katson ympärilleni, niin tässähän se on.

 

Older Entries