Kolme asiaa, jotka lisäävät Suomen vetoa ja pitoa

No Comments

Professori Alf Rehn muuttaa perheensä vetämänä Tanskaan. Se on pieni askel Suomen akateemiselle keskustelulle, mutta suuri askel Rehnin puolisolle ja pienelle Kööpenhaminassa asuvalle pojalle. Valantehneenä akateemisena populistina Rehn käytti tilaisuuden hyväkseen ja listasi muuttouutisensa yhteydessä kolme Suomen vetoa ja pitoa vähentävää asiaa.

Ensimmäisenä hän mainitsee Suomen yliopistojen kurjistamispolitiikan. Rehn jättää mainitsematta sen, että yliopistojen rahoitus on 2000-luvulla noussut 800 miljoonalla eurolla ja nyt tehty leikkaus on vain 3% valtion tuesta. Leikkauksen jälkeenkin valtion rahoitus on 8 % korkeampi kuin vuonna 2010. Romahdus on populismia.

Toiseksi Rehnin mielestä Suomessa on vihapuheen ja aggressiivisen populismin normalisointia, byrokratiarumbaa, hitautta ja muutosvastarintaa. Populistina hän tietää varmasti mistä puhuu. Itse näen Suomen moniarvoisempana ja suvaitsevaisempana kuin koskaan. Tänään Helsingin Pride -kulkueeseen osallistui 35.000 ihmistä. Se on 35000 enemmän kuin vanhoina hyvinä aikoina.

Kolmantena ongelmana Rehn listaa Turun yhteydet ulkomaailmaan. Ne ovat hänen mukaansa rapistuneet siinä määrin, että se alkaa olla oikeasti ongelma. Turkuun on saatu viime vuosina hyvä moottoritie ja tunnin junaa puuhataan. Itseänikin kismittää suoran ja kätevän TKU-CPH –lentovuoron käsittämätön alasajo, mutta se ei ole ylitsepääsemätön ongelma, jollei oma perhe ole jakaantunut suoran lennon kohdekaupunkeihin. Muuten Turussa pärjää hyvin, kunhan jaksaa laittaa kellon soimaan tuntia aiemmin.

Onnea ja menestystä Syddansk Universitetin professuuriin. Olet sielläkin varmasti mies paikallaan. Ja tervetuloa takaisin Turkuun ja Suomeen, jos vetovoimamme näyttää aidan takaa vehreämmältä.

Flag-Pins-Denmark-Finland

Seura voisi tehdä kaltaisekseen

No Comments

Talitiaiset lauloivat ennen ti-ti-tyy. Niin minulle opetettiin 70-luvun oppikirjoissa. Niin sen kuuli silloin omin korvinkin. Moniajoyhteiskunnassa kolmitavuiseen ilmaisuun ei ole enää aikaa. Jälkiteollisessa Suomessa ATK ja VHS mullistivat maailman. Tinteistäkin tuli kaksitavuisia. Ti-tyy. Nyt on yksittäisiä havaintoja jopa yksitavuisista. Oi aikoja, oi lauluja.

Tästä meinaisi tulla taas perinteinen työmoraalin rapautumisesta urputtaminen ja oman marttyyriuden ylistys. Lähetin tänään 42 työmeiliä. Vastauksen sain neljään. Kolmeen en vastausta lainkaan. 35 meiliin sain automaattisen lomavastauksen. Suomi on lomalla. Valtaosa automaattivastaajista lupasi palata työhön 31.7. Loput 7.8. Kesälomat tuntuvat venyneen perinteisestä neljästä viiteen, jopa kuuteen viikkoon. Ki-ki-kyy! Laulut lyhenevät, lomat pitenevät.

Lomavastausten keskellä oli vaikea motivoitua tekemään työtä täysipainoisesti. Oli houkutus leppoistaa omaakin sykettä ja siirtyä kaksitavuiseen puhalteluun. Lomani alkaa vasta perjantaina. Sitä odotellessa ehtii kuitenkin vetäistä monta laulua duurissa. Kyllä joku minun ja tiimini ti-ti-tyyt laittaa merkille. Jokainen laulaa äänellään, ajallaan ja omaan suuhunsa sopivalla tavoilla. Pääasia, että laulaa. Linnut voivat laulaa silloinkin, kun oksa katkeaa, koska ne tietävät, että niillä on siivet.


MaleBlueTit_large

Tiedän, että tämä tintti on sini eikä tali, mutta sen ilme oli mainio.

Positiivinen kierre ruokkii itse itseään

No Comments

Kaikki meistä tunnistavat tilanteen, jossa negatiiviseksi yltynyttä kierrettä tuntuu olevan mahdoton pysäyttää. Kun joukkueen peli tökkii, tappiokierre alkaa käydä kaikkien tunteisiin. Itseluottamus murenee. Kun yrityksen liiketoiminta kohtaa haasteita ja vaatii saneerauksia, ne tuntuvat aina liian myöhään tehdyiltä tai liian pieniltä. Kun katto alkaa vuotaa yhdestä paikasta, alat pelätä vuodon yltyvän.

Homma toimii myös toisinpäin.

Taloamme on maalattu nyt reilut kolme viikkoa. Huomenna kaikki on valmista. Lopputulos on upea. Mutta uusi uljas kotimme saa nyt ympäristönsä näyttämään nuhruiselta. Viikonloppuna oli jo maalattava aidat. Käyttämättömänä 15 vuotta tönöttänyt leikkimökkikin pitää pikaehostaa. Katto voidaan korjata myöhemmin. Talomaalauksesta yli jääneellä maalilla pitää maalata vuosien haalistama puupenkki.

Sama ilmiö on nähtävissä työpaikoilla. Kun yksi kollegoista on innoissaan, hän tartuttaa energiansa myös kollegoihinsa. Syntyy lumipalloefekti. Pienestä alusta syntyy helposti suuria onnistumisia. Positiivinen kierre vetää mukanaan kaikki. Sen liikkeelle sysäämä – monesti pienikin teko – on sinun tehtäväsi.


Näyttökuva 2017-6-19 kello 21.31.44

 

Työyhteisönkin tulee puolustaa arvojaan

No Comments

Hallituskriisi ei ole vihdoin talouskasvuun päässeelle Suomelle todellakaan tavoittelemisen arvoinen asia. Pitkään jatkuneen takkuisuuden päättyessä kukaan meistä ei kaipaisi jarrua positiiviselle kehitykselle. Mutta on kriiseissä usein jotain hyvääkin. Niin tälläkin kertaa. Se on nostanut keskusteluun yhteiset, länsimaiset arvomme.

Valtionvarainministerimme Petteri Orpo kirjoitti tänään blogissaan hallituskriisin taustoista: Puolustamme ja edellytämme kaikkien yhdenvertaista kohtelua. Haluamme yhteiskunnan, jossa kenenkään tausta ei yksinään saa määrätä, mitä hänestä voi tulla. Avoin ja positiivinen asenne toisiimme sekä ympäröivään maailmaan tekee Suomesta ainutlaatuisen, hyvän maan.

Tunnistan Petterin arvot. Olen onnekas, että saan tehdä töitä organisaatiossa, jossa jokaista kohdellaan tasavertaisesti. Emme kysele taustoja tai kansallisuutta. Tai kysymme kyllä, silkasta mielenkiinnosta. Ikä on vain numero: 19-vuotiaalla harjoittelijalla on samat oikeudet ja velvollisuudet kuin 59-vuotiaalla seniorisuunnittelijalla. Vaikka itse olenkin johtaja, tiimissä olen aina tasaveroinen jäsen. Avoin ja positiivinen asenne toisiimme sekä ympäröivään maailmaan tekee meistä ainutlaatuisen, hyvän yrityksen.

Pikavoittojen huumassa arvoista olisi joskus houkutus tinkiä. Mutta emme tee sitä. Yhteinen arvopohja on yhteisön tärkein pääoma. Arvot kertovat yksilölle, mikä on tavoittelemisen arvoista ja motivoi siihen johtavaan toimintaan. Arvot ohjaavat yrityksen toimintaa, haluttiinpa sitä tai ei. Miksi emme siis kulkisi samaan suuntaan?


Näyttökuva 2017-6-12 kello 20.08.17

 

 

Myyntimiehen kimppaselfie

No Comments

Mikä erottaa yhden hitin ihmeen kestosuosikista?

Työmoraali.

Musiikissa sukupolvet ylittävän suosion rakentamisen resepti on yksinkertainen. Artisti kohtaa faninsa keikoilla. Lavalla hän myy omaa tuotantoaan ilta toisensa jälkeen itsensä peliin laittaen. Hän kohtaa fanit keikan jälkeen, antaa otattaa kimppaselfien, kirjoittaa nimikirjoituksen, kyselee kuulumiset, hymyilee, vaikka väsyttää. Kuuntelee kiitoksia ja toiveita – kritiikkiäkin. Ennen keikkaa hän kohtaa mediaa, jossa kertoo uudesta materiaalistaan ja innoituksensa lähteistä. Avaa itseään kuulijoille ja lukijoille. Ajan myötä suosio alkaa laajentua ja vahvistua. Sinnikkäimmät palkitaan. Listahitit auttavat menestyksessä, mutta ennen niitä ja niiden jälkeen pitää tehdä jalkatyötä ja panostaa kohtaamisiin, kohtaamisiin ja kohtaamisiin. Tylsää? Ehkä. Siksi maailmassa on paljon enemmän yhden hitin ihmeitä kuin kestosuosikkeja.

Liike-elämässä on usein näkyvillä trendi, että hyvässä nosteessa olevat artistit eivät jaksaisi enää käydä promotoimassa omaa tuotantoaan. Myyntityö ulkoistetaan palaveribuukkarille  ja kohtaamiset jätetään karismaatittomalle cover-bändille. Itse keskitytään virka-ajan mahdollistamiin taustatöihin ja kaiken ulkoistetun hallinnointiin. Samalla menetetään kosketus yleisöön. Menetetään interaktiivisuus ja aito palautekanava. Suhde rakentuu viestinviejien välityksellä. Suosio hiipuu. On kustu lämmön toivossa omiin pöksyihin.

Miksi heräisin 04:00 lähteäkseni Turusta Jyväskylään? Koska siellä on minun keikkani, minun yleisöni, minun mahdollisuuteni. Koska minä voin saada sieltä uuden fanin. Koska minä osaan esittää oman tuotantoni paremmin kuin kukaan muu. Koska se on minulle tärkeää. Koska jokaisessa kohtaamisessa minulla on mahdollisuus onnistua. Minulla ja minulla, kuulen teidän kysyvän mielissänne. Ette ole väärässä. Myyntityö vaatii itsekkyyttä. Jokainen onnistuminen hivelee egoani. Jokainen epäonnistuminen nakertaa sitä. Minun ja minun. Pitää kuitenkin muistaa, että kaltaiseni eivät ole mitään ilman bändiä, valomiehiä, roudareita ja lipunmyyjiä. Emme mitään ilman hyviä biisintekijöitä ja taustajoukkoja. Yksin olisimme yksin. Elämä on julmaa. Mun on pakko twerkkaa, että saisin fyrkkaa.

 

minute_240

Kuka on se oikea?

No Comments

Sain tänään mainion idean. Se yleensä riittää minulle. Joku muu saa jatkaa. Minulla on Zeeland Familyssa on 171 kollegaa. Idean jalostajan löytäminen moisesta joukosta ei aina ole aina yksinkertaista. Kaikkivoipien applikaatioiden aikakaudella olen huomannut, että suu on usein yhä paras käyttöliittymä. Slack!

Kun mietin tänään ääneeni, että kukahan meillä on paras LinkedIn-asiantuntija, hän ilmoittautui samalta kulmasohvalta. Samalla kun latasin kysymyksiä ilmoille, Tero pudotteli asiantuntijatason vastauksia. Löysimme kymmenessä minuutissa kampanjallemme täydellisen mekanismin. Hyvin oivallettu on puoliksi toteutettu.

Kaupunkilomalla tuskin koskaan käytän karttaa tai navigaattoria. Päättelen kulkusuunnan kaupunkirakenteesta, bussien kulkusuunnasta ja ihmisvirroista. Jos ne eivät auta, kysyn vastaantulijalta, koska kysymykseensä saattaa saada odottamattoman vastauksen. Etsimiensä lumiukkojen joukosta voi autettuna löytää vaikka pandan.

 

people-are-struggling-to-find-the-panda-in-this-big-snowman-puzzle

Minä en ole Laura Voutilainen

No Comments

Katsoin eilen torstain Vain elämään VHS:ltä. Samu Haber sanoi, että häntä ahdistaa uskomattoman lahjakkaan Laura Voutilaisen vaatimattomuus. Minä en ole Laura Voutilainen.

Olen hyvä työssäni ja tiedän sen. Samu pohdiskeli, miksi Lauralla on vaikeuksia ottaa vastaan helpommin kritiikkiä kuin kehuja. En minäkään ymmärrä. Minä en ole Laura Voutilainen.

En osaa laulaa, en tanssia, en säveltää, tuskin sanoittaakaan. Olen sekava esiintyjä. Talenttini – jos sitä ylipäätään on – on hyvin kapea-alaista. Minä en ole Laura Voutilainen.

En muistanut ennen vainelämäätä spontaanisti yhtään Voutilaisen biisiä. Miks ein tiesin. Tosin en tiennyt, kuka sen laulaa. Vielä epätodennäköisempää on se, että Laura tietäisi mitä teen. Mitä väliä.

Menestyksen vaatima kova työ koetaan usein uhkana itsetunnolle. Sen sijaan, että tartuttaisiin haasteisiin, uskotaan lahjakkuuteen. Minä en ole Laura Voutilainen. En tartu. Uskon.

Olen yhden tempun poni. Tiedän, että olen hyvä työssäni. Enkä häpeä sitä. Repikää siitä.


oitavos2

 

Maailman toisella puolen

No Comments

Muutama vuosi sitten olimme vaihto-oppilasvanhempia ja kutsuimme vaihtarimme muut isäntäperheet yhteiseen illanviettoon. Keskustellessa osoittautui, että vaimoni ja toisen perheen äiti olivat olleet aikanaan vaihdossa – toisistaan tietämättöminä – samassa perheessä piskuisessa 4.500 asukkaan pennsylvanialaiskylässä.

Viikonloppuna Lyytin mainioissa 10-vuotisjuhlissa keskustelimme australilaissyntyisen tuttavamme kanssa. Keskustelu kääntyi hänen kotikaupunkiinsa Adelaideen ja vaimoni kertoi, että on kuullut kaupungista paljon hyvää, sillä hänen pikkusiskonsa oli puolestaan vaihto-oppilaana siellä. Minuutissa selvisi, että he tunsivat toisensa.

Ihmeellisiä sattumia. Vai onko sittenkään? Yrityksemme intrassa ja slackissa kysellään, monesti, että tunteeko joku sitä tai tätä henkilöä. Nostan usein käden pystyyn. Tunnen. Tiedän. Meillä on yhteisiä ystäviä. En tunne, mutta voin ottaa yhteyttä. Uskon itse ja kannustan lapsiani ja kollegoitani aktiivisuuteen. Aktivistit tunnistavat toisensa.

Active minds think alike.
Globe-Free-Download-PNG

Kohtaamisia ja eroja

No Comments

Muutos on välttämätöntä. Lapsena mieliin iskostuneet sanonnatkin ovat ohittamassa parasta ennen päivänsä. Ensi kertaa ihmiskunnan historiassa muutos on niin nopeaa, että nuorena opittu saattaa estää onnistumiset aikuisena.

Jostain muistieni kätköstä kaivoin George Bernard Shawn varmaan sata vuotta vanhan ajatuksen: ”Kehitys on mahdotonta ilman muutosta ja he, jotka eivät kykene muuttamaan ajatuksiaan, eivät kykene muuttamaan mitään.” Viitataanko siinä minuun? Olen mielestäni hyvin kartalla muutoksesta. Silti luen kirjat paperiversiona ja katselen lineaarista televisiota. Useimmiten printtaan lentolipun. Autoni liikkuu yhä polttomoottorilla.

Muutos tekee minulle eniten kipeää henkilösuhteissa. Olen pahanlaatuisesti lähimmäisriippuvainen. Vaikka olen sosiaalinen, uusiin ihmisiin tutustuminen ei ole yksinkertaista. Ja kun ajan myötä tutustun, eroaminen on tuskallisempaa kuin juurihoito. Kohtaamiset ja erot kuuluvat kuitenkin kaikkeen muutokseen. Miten muutoksiin henkilösuhteissa voisi suhtautua yhtä luonnollisesti kuin teknisiin muutoksiin?

Oma työorganisaationi on muiden kasvuyritysten tapaan jatkuvassa muutoksessa. Ihmisiä lähtee ja tulee. Tulee enemmän kuin lähtee. Kumpikin aiheuttaa minulle stressiä. Uudet työkaverit ovat kuin hyllyssä odottavia lukemattomia kirjoja, joihin yrittää miltei epätoivoisesti etsiä aikaa tutustua. Vanhoihin on niin vahvat tunnesiteet, että niistä ei tahtoisi millään luopua. Tiedän, että tässä tilanteessa muutos on vähintään yhtä tärkeää itselle kuin ympäristölle. Mutta saisinko ennen välttämätöntä muutostani edes yhden tasaisen hetken?


going-separate-ways

 

Samaan aikaan toisaalla

No Comments

Tänään kello 13:01 Suomen aikaa joku oli yrittänyt kirjautua Facebook-tilleni Novosibirskissä. Yrittäjän päätelaitteessa oli Windows Vista –käyttöjärjestelmä ja hän käytti kirjautumisyrityksessään Firefox-selainta. Kello oli silloin Siperiassa – 4400 kilometrin päässä Turusta – jo 17:01. Hakkerointiyritys oli mennyt ylitöiksi. Tai tiedä nyt millaisia työaikoja tuolla toimialalla noudatetaan. Siperian pääkaupungissa oli tuolla hetkellä 20 astetta lämmintä ja puolipilvistä. Aivan kuten täällä.

Novosibirsk on Venäjän kolmanneksi suurin kaupunki. Se on varsin nuori metropoli. Se perustettiin vasta 1893, kun Siperian radalle alettiin rakentaa siltaa Ob-joen yli. Nyt siellä on asukkaita 1,5 miljoonaa. Bruttokansantuotetta he tuottava vuosittain henkilöä kohden reilut 4000 euroa. Kymmenesosan siitä, mitä me suomalaiset keskimäärin. Yhdentyvässä maailmassa tuloerot houkuttelevat rikollisuuden mahdollistamiin pikavoittoihin. Talousalueena koko jättiläismäinen Novosibirsk on Turkua pienempi.

On mukava huomata, että digitalisoituvassa maailmassa jotkut panostavat tosissaan tietoturvaan. Silloinkin, kun muutama vuosi sitten joku skimmasi Berliinissä luottokorttini, kuvasi kasvoni ja nosti seuraavana päivänä 12.000 euroa bosniahertsegovinalaisen pankkikonttorin tiskiltä henkilöllisyystodistustani näyttämällä. Tarina ei kerro, oliko nostaja näköinen – epäilemättä oli – ja minkä maan paperit minulle oli tehty. Luottokorttiyhtiö oma-aloitteisesti huomasi huijauksen ja sulki tilin. Minulle ei tullut kustannuksia. Luottokorttiyhtiö tilasi minulle automaattisesti uuden kortin, joka toimitettiin porilaiseen Nordean konttoriin. En ollut ikinä ollut sen asiakas. Korttia ei saatu sieltä millään keinolla pois. Siellä se luultavasti on vieläkin. Pankkiholvissa. Turvassa pitkäkyntisiltä – ja minulta.


1024px-Transib_Novosibirsk

 

Older Entries