Meidän tähtemme

No Comments

Vaakani toisessa kupissa on pitkäjänteisyys, toisessa vimmainen asioihin tarttuminen. Lähipiirini tukemana olen pystynyt kelvollisesti tasapainoilemaan näiden kahden välillä. Tiedän, että hyvää haudutetaan ajan kanssa, mutta jos viikkopalaverissamme 15 ihmistä istuu tunnin, sisäinen excelini laskee yhteisen ajan maksavan yhtiölle kaksi henkilötyöpäivää. Joskus se ahdistaa. Eikö mentäisi jo töihin?

Eilen huomasin toimistomme isoimman salin katossa vapaan kattopistokkeen ja ovenpielessä siihen ilmeisesti liittyvän valokatkaisijan. Tämä avasi mahdollisuuden käydä ostamassa Clas Ohlsonilta valkoisen paperitähden. Koska huonekorkeus on likemmäs neljä metriä, ostin tähdistä suurimman mahdollisen, läpimitaltaan puolitoistametrisen. Vaihdoin sähköjohdon pistokkeen kattorasiaan sopivaksi, mutta määrämittaisuutta tavoitellessani lyhensin johtoa malttamattomuuksissani liiaksi ja jouduin vähin äänin käydä ostamassa uuden johdon.

Tähti oli vihdoin valmis ripustettavaksi ja katto yhä neljässä metrissä. Tiina oli tuonut kotoaan työhuoneensa nurkkaa koristamaan antiikkiset, mutta olletikin miehen painon kestävät puiset A-tikkaat. Niillä yltäisimme kattoon. Paitsi että minua alkoi huimata toiseksi ylimmällä portaalla. Ville otti lennosta ripustusvastuun. Katonrajassa ilmeni, että sähkörasiassa olikin koukun sijaan ripustukseen soveltumaton o-rengas. Kristiina värkkäsi pannuhuoneesta löytämästään paksusta kuparilangasta häthätää s-koukun ja ripustus jatkui. Ville kiipesi, Sanna ja Samu pitivät kiinni tikkaista ja loput henkilökunnasta jännitti puolikaaressa ympärillä. Kulunutta aikaa ei laskettu. Kattoon ripustettiin meidän tähteämme.

Vielä tuntia aiemmin Clasun seinäpiikissä roikkuneesta anonyymistä tähdestä oli tullut meidän tähtemme. Juuri tästä on kyse yhteisen identiteetin rakentamisessa ja vaalimisessa: yhteisistä kokemuksista, yrityksistä ja erehdyksistä, toistemme tukemisesta, yhteisten tavoitteiden saavuttamisesta. Juuri siitä on kyse myös itsenäisyydessä. Meidän itsenäisyydessämme.

Hän katsoo sinua luultavasti samasta syystä

No Comments

Tuoreessa Suomen Kuvalehdessä Asta Leppä kirjoitti ikäsyrjinnästä työnhaussa. Tärkeä aihe. Koska Etsimme dynaamista persoonaa -juttu julkaistiin 50+ -kohderyhmälle kohdistetussa mediassa, syrjintäesimerkeissäkin keskityttiin pääpuolisesti vanhempien ihmisen kokemaan ikäsyrjintään. Vain kuriositeetiksi juttuun oli nostettu lyhyt kappale nuorten työuransa alussa kokemasta vähättelystä.

Itseäni huvitti yrittäjien someryhmästä nostoksi taitettu lainaus. ”Kyllä valitettavasti tarvitaan usein viisi yli viisikymppistä tuottamaan sama määrä tekstiä tietyssä ajassa kuin mitä yksi alle 30-vuotias saa aikaan.” Itse olen yli 50-vuotias. Enkä todellakaan ole hidas. Mutta sillä ei ole väliä, koska sisällön arvoa ei koskaan mitata määrällisesti vaan laadullisesti. Kokemus tuo laatua ja ymmärrystä.

Vanhenemisessa on puolensa: Ikä tuo perspektiiviä. Olin urani alkuvuodet pitkään johtoryhmän nuorin. Enää en ole;). Nuorempana minulla oli etuoikeus saada oppia kollegojen kokemusten tuomasta varmuudesta. Nyt voin jakaa kokemuksiani nuoremmille ja saan heiltä vastineeksi voimaannuttavaa idealistisuutta.

Minulla on etuoikeus työskennellä organisaatiossa, jossa jokainen on juuri oikean ikäinen. On ilo nähdä, miten virkaiältään vanhin meistä tekee parasta työtään koskaan ja miten tuorein harjoittelijamme on tiimien tasavertainen jäsen. Ymmärrän kyllä, että jokaisessa työyhteisössä ei ole näin onnellinen tilanne. Itsellänikin on sellaisista kokemuksia.

Kaikki me tunnemme eri-ikäisiä ihmisiä. Mutta työpaikka on monelle ensimmäinen ympäristö, jossa eri-ikäisillä on oikeus ja velvollisuus ponnistella samassa tiimissä yhteisen päämäärän eteen ilman ennalta-asetettuja valta-asetelmia. Se on monelle uusi ja tuntematon tilanne, jonka kohtaaminen voi aiheuttaa monensuuntaista muutosvastarintaa. Joukkueeseen on vaarana muodostua esimerkiksi sukupolviin perustuvat jakolinjat, ellei tiimin arvopohja ole yhtenäinen.

Yhtenäisyys kasvaa molemminpuolisesta arvostuksesta. Kollegaa voi arvostaa aidosti vasta, kun ensin uskaltaa arvostaa itseään. Aloita matka peiliin katsomisesta ja oman kuvajaisesi hyväksymisestä. Ja jos ja kun kuvassa on jotain puutteita, katso viereesi. Siinä on sinua täydentävä kollega, joka katsoo sinua takaisin luultavasti samoin aikein.

 

Ei kumpaakaan ilman toista

No Comments

Saman henkisten seurassa on mahtavaa voimaantua. Kun Bruce Springsteen – josta en edes erityisesti pidä – raivoaa stadionilla, onhan se vastustamatonta. Tai Simon Sinekin epistola täyteen ahdetussa messukeskuksessa. En ole lähtenyt noistakaan tyhjin käsin.

Itselläni jää kuitenkin enemmän yllättävistäkin klubikeikoista. Jesse Kaikuranta leppeänä kesäiltana merikarvialaisessa entisessä kalasavustamossa. Tai Adam Piernon brändiluento 40 kuulijalle bostonilaisessa yli-ilmastoidussa hotellikabinetissa. Priceless!

Itselleni on monesti palkitsevampaa olla yksilöllinen kala pienemmässä lammessa kuin osa parvea valtameressä. Klubikeikkojen intiimiydessä pääsee lähemmäs esiintyjää. Vaikka pienen piirin tilaisuuksissa pelkään aina kuollakseni niiden potentiaalista interaktiivisuutta. Kunhan minulta vain ei kysyttäisi mitään! Kerro mielipiteeni kyllä, kun olen siihen valmis.

Markkinointi & Mainonnan tuoreimman numeron Mitä & Mieltä -palstalla kysyttiin markkinointiviestintäihmisten suosikkimedioista. Ne olivat minulle niin eksoottisia, etten ollut yli puolesta kuullutkaan. Itse olisin vastannut Ruutu.fi, Cmore YLE, Hesari ja Kauppalehti.

Kait minulla on yhtäältä halu kokea erityisyyttä valtavirran ulkopuolella ja toisaalta tuntea yhteenkuuluvuutta. Kun Vesala tulkitsee Vain elämässä Erinin On elämä laina, annan itselleni mahdollisuuden tuntea niitä tunteita, joita me tunnemme kollektiivisesti. Kun luen Édouard Louis’n Ei enää Eddyn, elän täysin omassa maailmassani. Kumpaankaan ei pystyisi ilman toista.

Miten te kehtaatte?

No Comments

Olin 16-vuotias vuonna 1981. Silloinkin oli lämpimiä kesiä ja vähälumisia talvia. Miten lämpimiä ja miten vähälumisia, sitä en muista. Asuin Kokemäenjoen rannalla, mutta siinä ei saanut uida, koska jokeen torpattiin laimentamattomana paitsi yhdyskuntajätteet myös jättitehtaiden raskasmetallit. Kun olin 10-vuotias, Suomessa syntyi neljä merikotkanpoikasta. Viime vuonna 450. Meillä oli ala-asteen liikuntatunnit pari metriä korkeassa pommisuojassa. Kyllä. Siihen aikaa pommisuojien tarve oli aikuisten tuoreessa muistissa. Tuntien aikana katossa risteilevistä lämmitysputkista tippui päällemme aika ajoin valkoista jauhetta. Asbestia, tiedän nyt. Tein tyttöystäväni, nykyisen ihanan vaimoni, kanssa ensimmäisen ulkomaanmatkan Italiaan joskus 80-luvun puolivälissä. Lentokoneessa tupakoivien osasto oli erotettu tupakoimattomista verholla. Pohjoisella pallonpuoliskolla vallitseva tuuli käy lännestä. Lapsuudesta muistan Outokummun tehtaan pistävän rikin ja liuottimien hajun. Silloin harvoin, kun tuuli kääntyi luoteeseen, meitä tervehti Rosenlewin sellutehtaan lemu. Raha haisee, sanottiin. Raha taisi haista myös Friitalan nahkatehtaassa, jossa yksi minullekin lapsuudesta tärkeä ihminen upotti naudanvuotia myrkyllisiin kemikaaleihin olosuhteissa, joita nykyisin nähdään enää Bangladesh-dokumenteissa. Kun olin 16-vuotias, Suomea yhä jälleenrakennettiin. Työmailla sattui paljon tapaturmia. Muistan sen, koska isäni oli holhouslautakunnan puheenjohtaja ja monet vammautuneet ja invalidisoituneet vierailivat kotonamme. Rakennustyömailla ei tullut silloin jätettä, sillä ylijäämä joko poltettiin, kaivettiin maahan tai kätkettiin rakenteisiin. Tai upotettiin mereen. Se mitä kuljetettiin hyötykäyttöön, paikallinen kuorma-autoilija Hugo teki sen. Hugon lähestymisen tunnisti jo kaukaa kolinasta ja pikimustasta savusta. Kun olin 16-vuotias, napa-alueiden päällä oli nopeasti kasvava otsoniaukko. Silloin iltauutisissa puhuttiin myös happosateista, joiden torjumista pidettiin utopistisena. Elintason mukanaan tuoma saavutettu etu. Montrealissa tehtiin sopimuksia ja molemmat vitsaukset saatiin kuriin. Näitä 2000-luvulla syntyneet eivät voi muistaa. Tunsin 16-vuotiaana vanhempia, joilla ei ollut kelvollista lukutaitoa. Joka vuosi koulussa pidettiin muistotilaisuus jollekin ikätoverille. Liikenne tappoi silloin 10-20 -kertaisen määrän ihmisiä. 16-vuotiaana tunsin aikuisia, jotka olivat saaneet ensimmäiset silmälasinsa vasta alakouluikäisenä. Ja ensimmäiset saattoivat olla vahvuudeltaan +7. Lapsuus oli mennyt sumussa, mutta vanhemmilla, jos sota ei ollut heitä vienyt, oli ollut muuta mietittävää. Kun olin 16-vuotias, maailmassa alkoi levitä AIDS, joka tappoi ja eristi muusta yhteiskunnasta valtavasti nuoria ihmisiä. Enää AIDSiin ei kuole. Sen sijaan meillä on nyt vapaus juhlia terveempää ja suvaitsevaisempaa yhteiskuntaa kuin silloin, kun minä olin 16-vuotias. Nykynuorilla on rohkeus ja ylpeys muuttaa maailmaa. Kun olin 16-vuotias, maailma taisteli tuhkarokkoa vastaan. Se voitettiin. Moni nykynuorista kyseenalaistaa rokotukset. Mitä minä nykyajasta ymmärrän. Olen nyt setäihminen. Olen myös kohtalaisen ylpeä sukupolveni saavutuksista. Olemme tehneet hyvää työtä. Olemme mahdollistaneet lapsillemme paremmat lähtökohdat kuin itsellämme oli. Olemme mahdollistaneet puhtaamman, terveemmän ja suvaitsevamman maailman. Kuinka te nuoret kehtaatte arvostella meitä? Olen varttunut, mutta muistissani ei ole mitään vikaa. Olin itse tuon ikäisenä yhtä ehdoton. Teidän ikäisenänne kuuluu olla. Koska sitten? Mutta älkää kuvitelko, että emme olisi yrittänyt parastamme. Yksikään vanhempi ei halua jättää maailmaa lapsilleen huonompana kuin sen itse sai. Miten toivonkaan, että voisimme tavata, kun olette aikuisia. Nauretaan silloin yhdessä menneille, mutta ajan laimentamille vastakkainasetteluille. Nostetaan malja vielä paremmalle huomiselle. Sinne me olemme matkalla. Yhdessä. Mutta kukaan ei ole luvannut, että tie olisi suora.

Kirjoitin tämän  Manchester-by-the-Seassa. Kävin kävelyllä rannalla – paljain jaloin. Tulin Cala´s-ravintolaan syömään lounaaksi Fish & Chips. Join kaksi kylmää Hana-Stellaa. Minun on hyvä olla. Jaksan parantaa maailmaa taas huomenna. Teidän kanssanne.

Huomiotalous raapaisee vain pintaa

No Comments

Liekö urbaani legenda, mutta Jari Tervon väitetään ilmoittavan kovaan ääneen pubin ovesta sisään astuessaan, että ”olen Jari Tervo.”  Jos joku vastaa, että kyllä me se nyt tiedetään, Tervo vastaa, että ”tottakai tiedätte, koska juuri kerroin sen.”

 Jollette vielä tiedä, niin olen Juuso Enala, itseni arvostama mainosmies. Olen mielestäni ihanan sopivasti huomiohakuinen. Monesti satakuntalaisen suorasanainen, mutta suorienkin sanojeni taustalla on vilpitön mieli. Soitan vuodesta toiseen – kyllästymiseen asti – samaa levyä. Kerron pyrkimyksestä henkilökunnan hyvinvointiin. Kerron, miten työtyytyväisyys näkyy parempana palveluna, laadukkaampana työn jälkenä, rohkeampina ideoina, haluna ottaa vastaan palautetta ja nöyryytenä oppia siitä. Ja miten tämä kaikki näkyy kyvykkyytenä tehdä tiimityötä – kykynä olla enemmän yhdessä kuin yksin.

En usko, että mikään kestävä muutos lähtee yksiviivaisesta huomion hakemisesta. Paidan pois ottaminen harvoin paljastaa sisäistä kauneutta. Kestävä muutos lähtee kuitenkin aina syvältä sisimmästä. Aitoja tunteita ei tarvitse huutaa. Niiden ääreen hakeudutaan kuin nuotiopiirin lämpöön. Aitous lämmittää aina keinokuitua enemmän.

Tottakai itsekin sorrun joskus populismiin: Postaan lööppiotsikon, jonka tiedän herättävän huomiota kuulijoissani. Mutta näidenkin heittojen takana on hyvin vakiintunut arvomaailma. En lähtökohtaisesti lasauta ja sitten keksi jälkikäteen selitystä sanomisilleni. Mieluummin pyydän anteeksi. Jos totta puhutaan, usein joudun pyytämään. Vähempikin riittäisi.

 

EDIT: Kestävä brändinrakennus on tekoja, ei temppuja

No Comments

15 minuuttia julkisuudessa on kiihottava ajatus. Jos selfie ei kiinnosta kohderyhmää riittävästi, aina voi koettaa päästä yhteiskuvaan jonkun itseään tunnetumman kanssa.

Doyle Dane Bernbach -mainostoimisto suunnitteli Avis-autovuokraamoketjulle jo vuonna 1962 We try harder -kampanjan. Avis tunnusti olevansa markkinakakkonen ja siksi heidän pitää yrittää enemmän pärjätäkseen. He onnistuivat asemoimaan itsensä kuluttajien mielissä haastajayritykseksi, jonka palvelussa on aina jotain enemmän. Kampanja ei ollut vain mainospuhetta. Henkilökunta oli valmennettu lunastamaan lupaukset.

Pari viikkoa sitten Finlayson julisti olevansa vastuullisempi lakanakauppias kuin IKEA. Kampanja satoi ilmiselvästi brändikuvaltaan eheämmän IKEAn laariin. Tänään samaan noutopöytään tuli haaskalle parikymmentä ihmistä työllistävä kangasalalainen alusvaateompelimo Tam-Silk, joka julisti paikallislehden kannessa: Ikea ja Finlayson, siirtäkää tuotanto Suomeen, niin jatketaan keskusteluja.

Ihan kiva, mutta.

Finlayson ja IKEA nokittelivat raaka-aineittensa vastuullisuudesta. Kalsarifirma nosti vertailuun alkuperäisen dialogin ulkopuolelta suomalaisen työn. Tosin kohtuullisen ontuvasti, sillä Finlayson ja IKEA työllistävät monikymmenkertaisen määrän suomalaisia. Entä Tam-Silkin raaka-aineiden vastuullisuus? Niistä ei löydy verkkosivuilta juurikaan tietoja saati sertifikaatteja. Minulle jäi epäselväksi, missä kankaisiin tarvitut silkkiperhosentoukat on kasvatettu, missä ne on keitetty ja mitä niiden keittäjä on saanut työstä palkakseen. En saanut myöskään selville, missä kankaat on kudottu. Onko tuotantoketju läpinäkyvä ja verifioitu. Lakanaompelijoiden viestinnässä esille nostettu vastuullisuus oli todennettu.

Hyvää tässä on se, että kaikki kolme ovat nostaneet keskusteluun joko raaka-aineiden vastuullisuuden tai meille kaikille tärkeän suomalaisen työn. Huonoa on se, että julkisuustemppuilulla ei saa korvata raakaa työntekoa. Walk the talk. Ja juuri tässä järjestyksessä. Ensin kävellään ja vasta sitten puhutaan siitä.

EDIT: Nöyrin anteeksipyyntöni. Luin Tam-Silkin sivuja huolimattomasti. Sivunavigoinnissa luin vain Läpinäkyvyys-osion alakohdat Materiaalit ja Ekologisuus, enkä näistä löytänyt tietoa materiaalien sertifioinneista, mutta siellä ne olivat koko ajan. En ymmärtänyt etsiä sisältöä Läpinäkyvyys-kohdan alta. Sieltä selviää, että Tam-Silkin raaka-aineet ovat vastuullisesti tuotettuja ja hankittuja. Eli yhtiö pystyy yhdistämään vastuullisen materiaalihallinnan ja suomalaisen työn kilpailukykyisillä hinnoilla. Hienoa!

 

 

 

 

 

Rekrytoiminen on hopeaa, hiljainen tieto kultaa

2 Comments

Elämme nousukauden loppumetrejä. Nyt on looginen hetki etsiytyä strategialtaan ja taloudeltaan vakaampien työnantajien palvelukseen. Liian monesti poislähtijä on ex-työnantajalle helpotus ja antaa luontaisen mahdollisuuden toiminnan tehostamiseen sen sijaan, että keskityttäisiin henkilöstön pitkäjänteiseen, yli suhdanteiden ulottuvaan sitouttamiseen ja repaleisen yrityskulttuurin vahvistamiseen.

Toiminnan tehostajilta tapaa unohtua, että jokainen poislähtijä on muutakin kuin helposti korvattava lista taitoja ja kokemusvuosia. He ovat asiantuntijoita, joilla on syvällistä, hiljaista tietoa yrityksestä ja työstään. Tietoa, jota ei ole voitu tallentaa manuaaleihin tai intranetiin. He ovat luoneet vuosien mittaan merkityksellisiä suhteita asiakkaisiin. Heistä on kasvanut yrityksensä sisäisiä vaikuttajia ja henkisiä johtajia. He eivät ole korvaamattomia, mutta he ovat monesti paljon kokoaan arvokkaampia.

Miten sitten varmistaa avainhenkilöiden pysyvyys? Oman kokemukseni mukaan sitoutumista voi vahvistaa kolmella keinolla. Ehkä tärkein on avoin johtamiskulttuuri. Koko henkilöstöllä tulee olla yhteinen, selkeä tavoite ja heillä tulee olla oikeus vaikuttaa siihen. Toinen tärkeä vaikutin hyvään työtyytyväisyyteen on tunnustuksen antaminen. Vain työyhteisölleen näkyvä työntekijä voi hyvin. Itse uskon jopa siihen, että rakentava kritiikkikin on parempi kuin huomiotta jättäminen. Sosiaalinen poissulkeminen on työpaikkakiusaamisesta julminta. Kolmantena avaintekijänä näen luottamuksen. Molemminpuolisen luottamuksen perusta on yhteinen, eettinen arvopohja, joka mahdollistaa suvaitsevaisuuden, vilpittömyyden ja pienen kurittomuudenkin. Kyllä. Vain avoin, luottava ja palautetta antava organisaatio voi olla aidosti kuriton.

Jan Ohlsson näytteli kuritonta, mutta sydämellistä Vaahteranmäen Eemeliä.

Mystifiointi ei rakenna asiantuntemusta

No Comments

Olemme kaikki olleet palavereissa, missä esittelijä alustaa käsiteltävää asiaa kryptisin sanakääntein: Lyhenteet, lainasanat ja muoti-ilmaukset kutovat vyyhdin, josta ei löydy alkua, ei loppua, ei ulospääsyä. Liian usein seuraava puhuja nokittaa vielä musertavammalla terminologiavyöryllä.

Sanokaa minua sitten vaikka populistiksi, mutta tapanani on yrittää kiteyttää vaikeaselkoinen keskustelu arkielämän analogiaan. Rinnastan joskus mielessäni – ja useammin ääneeni ajatellen – monimutkaisia asioita yksinkertaisimpiin tai kuulijoille tutumpiin ilmiöihin. Uskon vakaasti siihen, että asioiden mystifiointi ei helpota päätöksentekoa, niiden yksinkertaistaminen helpottaa.

Suunnittelen ammatikseni mainontaa. Parhaat ideat ovat aina hyvin yksinkertaisia. Mutta monesti huono itsetunto saa meidät piilottamaan loistavan oivalluksen turhien sivujuonteiden kätköön. Mitä monimutkaisempi ongelma, sitä yksinkertaisempi ratkaisu. Mitä yksinkertaisempi ratkaisu, sen helpompi se on muistaa. Sen helpompi sitä on toistaa.

Maailman kaunein lakana

No Comments

On hienoa saada tehdä oikein. Jos pussilakana on tehty luomupuuvillasta ja pakattu muovia säästäen, homma on bueno. Näillä olisi hyvä mennä. Mielestäni Finlayson katkaisi ulostuloltaan turhaan oman teränsä vertailemalla toimintaansa IKEAan, jota en ennen kampanjaa edes pitänyt potentiaalisena lakanoiden ostopaikkana. Nyt pidän.

Hiihtäminen vaatii kurinalaisuutta. Vielä suurempaa kurinalaisuutta vaatii se kuuluisa oman hiihdon tekeminen. Jos teen oikein, en teen sitä oikeammin, mikäli kiinnitän huomion mielestäni väärin tekijöihin. Nyt kuulen korvissani tuohtuneen kohahduksen: Mitä se Juuso siellä jeesustelee! Sehän on juuri tuollainen virheiden osoittelija, sanotaan.

Mutta kun en ole. Arvomaailmani, maailmankuvani ja toimintatapani ovat olleet hyvin samanlaisia koko työurani ajan. Olen aina saarnannut samoista asioista. Niin kauan kuin tekee maaleja yhteisessä joukkueessa, mielipiteitä ja maneereita siedetään, vaikkei niitä arvostettaisikaan. Kun joukkue vaihtuu, kaikki muuttuu ex-tiimiläisten silmissä pahaksi.

Jos sanon arvostavani nykyistä työyhteisöä ja sen kannustavaa ilmapiiriä, moni mennyt mies kokee, että tarkoitan kaiken olleen ennen väärin. Ei ollut. Eikä kaikki ole nytkään oikein. Haluan vain sanoa, että arvostan nykyistä työyhteisöä ja sen kannustavaa ilmapiiriä. Työni on aina perustunut kollegoitteni arvostukseen, tukemiseen ja – rakkaudelliseen vinoiluun.

Minulla on maailman kauneimmat pussilakanat. Ne on ommeltu Alvar Aallon suunnittelemasta sinivalkoisesta Siena-kankaasta 25 vuotta sitten. En tiedä miten niiden puuvilla on viljelty, en muista, miten ne oli pakattu. Mutta jos niitä on käytetty 25 vuotta, niiden hiilijalanjälki alkaa olla kuolletettu. Hyvää ei kannata suotta vaihtaa. Ei mielipiteissäkään.

Loma on kehittymisen ja löytämisen aikaa

No Comments

Kiitos kysymästä. Lomani sujui hyvin.

Tykkään puuhastella. Mökillä tein reilun viikon rakennus- ja maalaushommia. Maalaus- ja kittaushommat ovat kaltaiselleni tuohupepulle opettavaisia. Minulta vaatii erityistä kurinalaisuutta odottaa maalausten kuivumista ennen uutta kerrosta. Rakennustöissä pitää muistaa aina sääntö vie mennessäs, tuo tullessas. Naputtelin mökkilaituriin uutta verkkoaitaa. Sitä ennen revin tolpista irti reilut parisataa vuosien varrella kertynyttä tarpeetonta naulaa ja ruuvia. Kuonaa kertyy kaikkialle.

Omaa synnyinseutua on joskus vaikea arvostaa. Heinäkuun puolivälissä kävin ensimmäistä kertaa Porin Suomi Areenalla. Mielenkiintoisia keskusteluja, hedelmällisiä kohtaamisia ja riemastuttavia porilaisia. Tunnelma oli kauttaaltaan hyvä ja lämminhenkinen. Menen toistekin. Ja voihan Porista aina ostaa Annan marenkeja.

Lukeminen kannattaa aina. David Grossman ja Dan Rhodes olivat minulle uusia tuttavuuksia. Oli ilo tutustua. Jeffrey Eugenides ja Hanif Kureishi olivat takuuvarmoja. Väliin muutama kevyempi dekkari. Eniten ajatuksia kuitenkin herättivät Saku Tuominen ja Patrick Lencioni, joiden oppeja voi hyödyntää myös syksyn työelämässä. Oppia voi ammentaa myös kahdesta loman aikaisesta kohtaamisesta, jossa annoin negatiivista palautetta asiakaspalvelijalle. Toinen oli oppikirjamainen epäonnistuminen. Niin oli toinenkin, kunnes se taikaiskusta kääntyi mahtavaksi molemminpuoleksi voitoksi. Tästä kirjoitan alkuviikolla oman postauksen

Parasta olivat kuitenkin hetket ystävien ja perheen kanssa. Maailmaa tuli parannettua, hyviä ja huonompia tarinoita naurettua, herkkuja nautittua. Söin Italiassa ehkä elämäni parasta pastaa ja eilen, 28-vuotishääpäivänämme vietimme parhaassa seurassa täydellisyyttä hipovan illan Fjäderholmarnas Krogissa. Loma loppui ja huomenna saa taas nähdä levänneenä mainiot työkaverit. Ei sekään väärin ole.

Older Entries