Kiitos kuuluu koko tiimille

No Comments

Eilisen aikataulu meni uusiksi, kun minut kutsuttiin pikakomennuksella yhden yrityksen hallitukseen kertomaan näkemyksiä markkinoinnista. Iltapäivän ja illan työt jäivät osin tekemättä. Onneksi en ole yksin. Delegoin töitäni tien päältä kollegoilleni.

Tänään aamu oli aika tiukka. Lähtö kuudelta ja ensimmäiset tapaamiset Helsingissä kasilta ja ysiltä. Kello kymmeneksi oli aikataulutettu uusasiakastapaaminen. Etenin palaveriin puolijuoksua kohti Lönnrotinkatua. Mannerheimintien kohdilla kännykkä piippasi. Tekstiviesti työkaveriltani kertoi, että ”tulossa on”. Ja kyllä: sähköposti liitteineen saapui klo 9:58. Latasin sen asiakkaan sisäpihalla roskiksen päällä samalla, kun minulle tultiin avaamaan ovea.

Neuvottelutilassa ei ollut ulkoista näyttöä. Jouduin esittelemään presentaation omalta koneeltani. Parikymmentä slidea, joista jokainen tuli minullekin yllätyksenä. Flow oli hyvä. Presentaation puolivälissä potentiaalinen asiakas huudahti spontaanisti, että insightimme ei voisi olla enemmän spot on. Tämän kohokohdan jälkeen laskettelin maaliviivalle viimeiset portit niukasti selvittäen. Kolmanneksi viimeisen kelmun kohdalla olin horjahtaa, koska en ymmärtänyt siitä ensivilkaisulla mitään. Puhuin hetken jääkiekosta ja samalla silmäilin esitystämme. Horjahdus, ei kaatumista. Kunnialla maaliin. Jatketaan ensi viikolla tästä, sanoi (potentiaalinen) asiakas lopuksi. Kiitin ja kumarsin.

Kiitos ja kumarrus Netta, Tero ja Toni. On helppo lasketella, kun on taustat kunnossa;)

 

tanjapoutiainenwomenslalomalpinefisskicrcw4p5fld5l

Eyes wide shut

No Comments

Media perkaa päivätolkulla armottomia väkivallantekoja. Sosiaalipornon nimissä haastatellaan murhaajien hämmästyneitä puolituttuja: ”En olisi koskaan uskonut hänestä.” Samaan aikaan taustoitukset kertovat epäiltyjen mielenterveyshäiriöistä, vuosien päihde- ja lääkekierteestä, syrjäytyneisyydestä ja väkivaltaisesta käytöksestä. Jos edellä mainitut eivät kerro riskiprofiilista, millaisia merkkejä ihmisen pitää osoittaa, jotta hänestä olisi voinut uskoa?

Syylliseksi todettu on useimmiten itsekin uhri. Hänen syrjäytymisensä ei ole voinut jäädä huomaamatta hänen läheisiltään. Lähtökohtaisesti pahan olon hoito ei ole yhteiskunnan asia. Se on lähipiirin työ. Välittämistä ei saa ulkoistaa. Vasta silloin kun omat voimat ja keinot eivät riitä, on aika kääntyä yhteiskunnan apuun. Jotenkin minulla on sellainen olo, että sosiaalisen median solsidanmaiset paineet ovat tehneet meistä kyvyttömiä tai ainakin haluttomia kohtaamaan arjen vastamäkiä.

Elämä ei ole vain cin cin. Se on myös tarjousjauheliha, vesivahinko tai Downin syndrooma. Niissä ei ole mitään vikaa. Nekin ovat elämää.

products_photo_bv

Mikä olisi ollut parempi vaihtoehto?

No Comments

Kai minun olisi pitänyt suuntautua akateemiselle uralle. Olen hyvä oppimaan ja kohtalaisen hyvä yhdistelemään ennakkoluulottomasti oppimaani. Niin ei kuitenkaan käynyt. Minusta tuli sattuman sanelemana mainosmies. Joskus tuntuu, että minusta olisi paljon enempään. Tänään luin Markkinointi & Mainonta –lehteä. Siinä Mitä & mieltä –palstalla kysyttiin markkinointiviestintätoimistojen vetäjiltä: Milloin mainonta on viestintää parempi valinta. Vastaukset olivat vähintään yhtä latteita kuin kysymys.

Aloin miettiä, mitä muuta minusta olisi voinut tulla kuin mainosmies. Akateeminen ura ei nuorena miehenä oikein tuntunut sopivan temperamentilleni. Lääkäriys kiinnostaisi, mutta en voi sietää verta enkä sairauksia. Juristiksi lienen väärällä tavalla luova. Opettajan työssä ahdistaisi samojen asioiden jatkuva toisto. Käsityöläisammatit olisivat houkuttelevia, jos olisi edes alkeelliset kädentaidot. Toimittaja voisin olla. Poliitikkokin olisi mahdollinen, mutta en jaksaisi politikointia. Taidekauppias mieluusti, jos sillä eläisi.

Olen etuoikeutettu, että minulla on edes mahdollisuus miettiä tällaisia. Valtaosalla maailman ihmisistä ei ole. Aleppossa satojen tuhansia ihmisten arki ja unelmat on lanattu lopullisesti. Eikä siitä ole kuin 75 vuotta, kun sama lohduttomuus kohtasi meitä. Se kosketti läheisesti omiakin vanhempiani. Joskus mietin, millaisia olivat isoisäni unelmat. Mitä ne olivatkaan, ne sammuivat liian varhain. Ehkä ne elävät nyt minussa. Uskon, että ne elävät lapsissani. Mainosmiehenä on hyvä. Biokemistivaimoni leipoo keittiössä kääretorttua. Valse Triste soi. Lapset tulevat syömään. Yhdessä sytytämme kynttilät heille, jotka mahdollistivat tämän.

 

1397353_10152373504251986_4543034946153474667_o

Tämä hetki on liian lähellä eilistä

1 Comment

En katso koskaan vanhoja valokuvia. Mennyt on mennyttä. Huomenna on huomenna. Olen aina ollut ylpeä siitä, että katson huomiseen. Olen optimisti. Olen parantumaton optimisti. Tiedän, että huomenna on paremmin. Suuntaan katseeni aina eteenpäin. Tämä hetki on liian lähellä eilistä. Joskus pelkään pysähtyä. Eteenpäin on mentävä. Liike-energiani vetää perässään muitakin. Toivottavasti suuntani on oikea.

Joskus muistot yllättävät. Olin Granitissa ostamassa sähköjohtoa paperiseen joulutähteen, kun altistuin irtomyynnissä olleiden kuivattujen tähtianisten tuoksulle. Se vei minut hetkeksi jonnekin muualle. Tulevaisuus se ei ollut. Äsken kuuntelin Spotifya. Tein sen, mitä tein, täysin tietoisesti. Katsoin taakseni. Kun painoin vastajulkaistun biisin playta, tiesin viettäväni seuraavat minuutit epämukavuusalueellani. Muistoissa.

 

Lyhin, nopein vai mielenkiintoisin?

No Comments

Navigaattorissa voi valita eri reittivaihtoehtojen välillä. Lyhin reitti on harvoin nopein, nopein on harvoin paras maisemiltaan. Tehokkuuden ja kiireen nimissä valinta on ainakin omissa laitteissani asetettu oletukseksi nopeimman kohdalle. Niin on myös työelämässä. Matkalla et ole perillä. Työssä tavoite on tärkein, ei liike. Se on sikälikin kiusallista, sillä hektisessä työelämässä määränpää on muuttunut yleensä lähdön jälkeen; kuin jahtaisi kulta-aarretta sateenkaaren päästä. Viime aikoina olen yrittänyt keksiä säännöt työnteolleni ja edetä niiden rajoissa – hiljentää risteyksiin ajoissa. Olen saavuttanut pienoista edistystäkin. Olen muistanut katsella ympärilleni ja nähnyt siellä kauneutta ja mahdollisuuksia, joiden ohi olen kaahottanut ennen laput silmillä. Kun hidastaa hiukan vauhtia, huomaa, että ehkä onni ei olekaan edessäsi. Se on saattanut olla koko ajan rinnallasi.

 

nayttokuva-2016-11-30-kello-21-00-22

Photo by Paul Nicklen

 

Valvontakamerat: uhka vai mahdollisuus?

No Comments

Kehä I reunustettiin kymmenillä peltipoliiseilla. Mutta jotakin meni vikaan. Ihmiset ajoivatkin rajoitusten mukaisesti ja budjetoitu sakkokertymä pitää hankkia muilla keinoin. Valvonta toimi ennaltaehkäisevästi. Shit happens!

Tänään Opetusalan Ammattijärjestön Nina Lahtinen toivoi opettajille lisää valtuuksia, jotta oppilailta voitaisiin kieltää kännyköiden käyttö oppitunneilla. Nyt joissain kouluissa oppilaiden on väitetty tahallaan ärsyttäneen opettajia ja kun ovat siinä onnistuneet, opettajan paskahalvaus on tallennettu kännyköillä ja jaettu Youtubeen. Tuomittavaa käytöstä lapsilta. Tällaiseen pitää puuttua.

Toisaalta jos omina kouluvuosinani olisi ollut älypuhelimia, kansakuntamme voisi nyt paljon paremmin. Koulukiusaaminen ei ollut silloin vain oppilaiden välistä. Vahvemman valtaansa käyttivät myös monet turhautuneet opettajat. He käyttivät valtaansa itsetuntoaan palasista rakentavia nuoria kohtaan. Valvontakameroille olisi tallentunut silloin esimerkiksi aineenopettajani tuhahdus koko luokan ja lausunnon kohteena olleen luokkakaverini kuullen:

”Olet kyllä yhdeksän oppilas, mutta koska olet niin huonosta kodista, en voi antaa sinulle viitosta parempaa.”

 

flashlight

Muistoja kunnioittaen slash vaalien

No Comments

Kasvoin Ulvilassa, josta muutin pois ylioppilaskirjoitusten jälkeen vuonna 1984. Synnyin väärään aikaan. Ilmastonmuutos ei ollut silloin vielä vauhdissa. Pelkäsin kuollakseni talven tuloa, sillä silloin liikuntatunnilla oli pakko luistella. Olin luokkamme ainoa, joka ei koskaan oppinut. Keväät olivat armottomia. Siirryttiin pesäpalloon. En osunut kertaakaan palloon. En edes tiennyt, yritänkö lyödä ohi oikealta vai vasemmalta. Ei minua koskaan kukaan kiusannut. Olin aina iloinen ja auttavainen kaveri. Hymypoika. Se minä olin. Ei minulla ollut montaa ystävää. Vesa oli ensimmäinen, mutta hän pääsi pois nuorena. Hän muutti jo ala-asteen ensimmäisillä luokilla Espooseen. Hän kertoi, että Soukassa on hyviä hampurilaisia. En tiennyt, mitä sellaiset ovat. Kavereiden kotien seinillä oli rukinlapoja ja raanuja, olohuoneen kirjahyllyssä matkamuistonukkeja ja tyhjiä viinapulloja, pihalla hiukan nyrjähtänyt sulkapalloverkko. Omassa kotona seinillä oli taidetta, lukuisat kirjahyllyt oli täytetty värijärjestykseen ladotuilla tuhansilla kirjoilla. Luin niitä ylhäältä alas, vasemmalta oikealle. Huone kerrallaan. Pihalla ei ollut sulkapallokenttää. Siellä oli samettimainen nurmikko ja täydellisesti lannoitettuja koristepensaita. Minulla oli kaunis tumma iho. Olisin vaihtanut ruskettuneet poskeni, hyvät käytöstapani ja puhevikani kavereiden rosoiseen ihoon, taitoon kiroilla ja kykyyn keulia polkupyörällä. Rinnakkaisella tarkkiksella oli liuta myöhemmin jatkuvaa lööppijulkisuutta saaneita häirikköjä. Kait he olisivat nykyisin normitarkkaavaisuushäiriöisiä, joita edes yritettäisiin tukea ja eheyttää. Yksi pojista oli kerran pyöräillyt Noormarkkuun ja murtautunut yöllä kioskiin. Hän ihmetteli, miten jäi kiinni niin nopeasti. Ei silloin mitään kameroita ollut. Murtautuja oli kirjoittanut kioskin sisään Hannu S. was here. Poliisi osasi aavistaa, kenestä Hannusta silläkin kertaa oli kyse. Hänen siskonsa oli samoihin aikoihin tarkkiksen ruokajärjestäjä. Söimme pihan perällä vetoisessa puutalossamme, jonne ruoka raahattiin peltiämpäreissä kivikoulun kellarin keittiöstä ikuisessa vastatuulessa. Näimme ikkunasta, miten Hannun sisko liukastui ämpäreineen liukkaalla pihalla ja makkarakeitto jäi kellumaan lätäkköön. Tyttö jäi istumaan jäiseen veteen sotkun keskelle. Kukaan ei nauranut. Kukaan ei auttanut. Niin se meni. Selvitäkseen tuli sulkeutua omaan kuplaansa ja odottaa poispääsyä. Tulevaisuuden odottaminen oli niin vahva tunne, että kuplaa ei olisi puhkaissut edes luoti. En tiedä, mitä luokkakavereistani on kasvanut. En edes välitä. En välitä siitä, että en välitä. Eivätpä ole hekään perään soitelleet. En olisi vastannutkaan. Kun nyt saisi tämän oman elämänsä elettyä. Kirjojen ja taulujen keskellä. Kuplassa, johon elämä on lopulta järsinyt rosoa ja reikiä. Niistä ilma pääsee sekoittumaan. Nyt kuplassa on hivenen helpompi hengittää. Hivenen.

Tämä kirjoitus, koska olin perjantaina katsomassa KOM-teatterin Pasi was here –näytelmän. Se oli perusteitani vavisuttava.

pasi_2030_press

Johannes Holopaisen Pasina kuvasi KOM-teatterille Tanja Ahola

 

Tässä ja nyt

No Comments

Sosiaalinen media tulvii suosikkilaulajien ja –näyttelijöiden matkan päätyttyä R.I.P. –postauksia ja linkkejä taiteilijoiden rakastetuimpiin teoksiin. Olen monesti sanonut kokevani jonkinlaista vaillinaisuutta siitä, ettei minulla ole ketään idolia, jota fanittaisin erityisesti. Minulle pääosanesittäjät löytyvät usein sivurooleista. Rakas ystäväni Johan Hollstén tapaa sanoa, että kaikki ihmiset eivät luonnollisestikaan voi olla yhtä kyvykkäitä. Siksi arvostan niitä, jotka tekevät työtään ja elävät elämäänsä kykyjensä ylärajoilla. Tässä on suuri viisaus. Suurin viisaus on sanoman lisäksi sen aikamuodossa: Se on preesens. Jotka tekevät ja elävät.

Aikamme kuva on jatkuva muutos. Vain vahvimmat meistä pystyvät elämään rauhassa kaiken kaaoksen keskellä. Eilen muisteltiin Leonard Cohenia. Hänellä on nyt rauha. Antaa hänen mennä. Muistelujen sijaan tai niiden ohella, katso ympärillesi ja mieti, näetkö jonkun, jolle voisit tarjota hetken rauhaa tässä hetkessä. Kuuntele häntä. Ojenna hänelle kätesi ja sano sanat, joita hän on saattanut odottaa vuosia: Live in peace.

 

nayttokuva-2016-11-12-kello-7-46-53

Huono myyjä

No Comments

Olin tänään palaverissa, jonka aiheena oli yrityksen uusi somemarkkinointistrategia. Myyjä halusi väen vängällä päästä tapaamaan ja sai tapaamisen sovittua. Myyjän kokemus ja näytöt olivat erinomaisia, mutta hän ei tapaamisessa suostunut pyynnöistä huolimatta avaamaan toteutettuja asiakascaseja eikä niiden tuloksia. Hän vetosi niiden luottamuksellisuuteen. Myyjä kertoi myös toistuvasti, että historialliset saavutukset eivät ole tae tulevaisuuden onnistumisista. Juupas eipäs -keskustelun jälkeen myyjä esitteli muutaman sliden presentaation. Se oli vanhanaikainen. Sellaisen nyt osaisi tehdä itsekin. Paljon parempia ideoita tarjotaan joka päivä. Myyjä oli helppo todeta yksiselitteisen huonoksi. Sen saattoi sanoa ihan ääneen.

Myyjä olin minä.

Olen tottunut saamaan aina erittäin hyvää palautetta. Minun on ollut aina hieman vaikea suhtautua kritiikkiin. Varsinkin, kun tälläkin kertaa uskoin täysin omaan ehdotukseeni, enkä suostunut perääntymään hyökkäyksen edessä. Ehkä olisi pitänyt joustaa. Ehkä ei. Taatusti olisi pitänyt osata varautua paremmin yllättävän kriittiseen ja aggressiiviseenkin palautteeseen. Ensi kerralla perustelen paremmin. Oppi numero yksi oli se, että aina myyntitilanteessa ei pidä luottaa idean ja innostuneisuuden voimaan. Jotkut luovan idean ostajistakin haluavat excelöidä ja pisteyttää tarjoukset. Meloni ja appelsiini eivät sovi samaan sarakkeeseen. Anssi Kasitonni saa luovuudesta 23 pistettä ja Helene Schjerfbeck 16. Tai 32. Toinen – paljon tärkeämpi – oppini tuli pöydän toiselta puolelta. Ostaja ei ole koskaan vain ostaja. (Eikä myyjä myyjä.) Hän on aina myös oman yrityksensä käyntikortti. Tällä kertaa myyjän korviin jäi kotimatkalla kaikumaan sanat: ”Meitä on tässä kaksi kovapalkkaista ihmistä. Ei meillä ole aikaa tällaiseen.” Jos ja kun näin oli, mielipiteen olisi voinut pitää sisällään. Sen julkituominen ei ollut kenenkään etu.

Sordiino ei ole toinen nimeni. Silti olen yli neljännesvuosisataisen mainosurani aikana pitänyt tiukasti kiinni periaatteesta, että työnhakijoita tai potentiaalisia yhteistyökumppaneita pitää kohdella kunnioittavasti. Menestys kasvaa keskinäisestä kunnioituksesta. Emme kaipaa välillemme tänäänkään muureja. Tarvitsemme siltoja.

 

ronald-sumners_87024830

Mitä mieltä sinä olet?

No Comments

On tunnettua, että ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen. Yhtä vaikeaa tuntuu olevan mielipiteen kertominen ennen tuloksen selviämistä. Yhdysvaltain raivohullu presidentinvaalikampanja on houkutellut koloistaan kaikki mahdolliset ja mahdottomat päivystävät dosentit. Kun heiltä kysytään mielipidettä vaalin todennäköisestä tuloksesta, todennäköistä on vain se, että vastuu siirtyy kuulijalle. Tarjolla on samassa lauseessa sekä molemmat voittajat että tasapeli. Jälkiviisas dosentti voi sitten huomisaamuna todeta, että mitä minä sanoin.

Kaltaistani Kokemäenjoen kuljettamaa suodattamatonta juomavettä lapsuutensa nauttinut ei ymmärrä moista kiertelyä. Jos mielipidettä kysytään, se annetaan. Mielipide on aina oikea, kunhan se on vilpitön. Arvostan ihmisiä, jotka uskaltavat sanoa mielipiteensä ääneen. Arvostan ihmisiä, joilla on kanttia puolustaa omaa mielipidettään, vaikka se olisi muista poikkeava. Maailma ei parane hyssyttelemällä eikä joka suuntaan kumartamalla. Omakohtaisesti kokemuksesta voin sanoa, että muita peesaamalla ja mielipidettä panttaamalla voi hetken päästä helpommalla. Mutta vain hetken.

Entä mielipiteeni presidentinvaaleista? Toivon ja uskon, että kisan voittaa ehdokas, jonka puheenkirjoittajan kynästä oli seuraava lause: ”Aänestäkää Amerikkaa, joka rakentaa siltoja, ei muureja.”

3f208sw

Older Entries