Luottamus

No Comments

Tiukkaa työsyksyä tauottaaksemme lähdimme lomalle Ylläkselle. Loistavasti jälleen kerran palvellut Finnair lennätti meidät turvallisesti perille. Kittilän lentoasemalla menimme hakemaan vuokra-autoamme Hertziltä. Saimme sen parissa minuutissa. Kun kysyin, missä auto on, virkailija vastasi:

”Se on tuossa 50 metrin päässä aseman edessä. Oranssi Pösö. Avain on virtalukossa. Kun koneenne laskeutui, kävin laittamassa auton lämpiämään, niin teidän on mukavampi jatkaa.”

Aina sitä ei muista arvostaa suomalaisuuden kovinta ydintä. Mikä luottamus meillä yhä on ihmisiin ja heidän rehellisyyteensä. Samaan luottamukseen törmää päivittäin työelämässä. Suomessa liike-elämässäkin uskotaan yhä kumppanien vilpittömyyteen. Se on ainutlaatuista.

Kesänkijärvellekin satoi eilen talven ensilumi.

Joka päivä joku onnistuu

No Comments

Viime kuukausina monen yrityksen liiketoiminta on ollut selviytymistä. Palvelualoillakin hyviä työntekijöitä on jouduttu irtisanomaan ja lomauttamaan tuhansittain. Mutta missä he ovat? Huomaan aktiivisten työnhakijoiden määrän laskeneen korona-aikana. Poikkeusolot tuntuvat passivoineen ihmiset.

Itse työskentelen yrityksessä, jonka kasvutavoitteisiin pandemia ei ole vaikuttanut. Kasvu ei saa olla itsetarkoitus. Se on seurausta työn korkeasta laadusta ja tinkimättömästä asiakaspalveluasenteesta. Kasvua ei ole ilman hyvää henkilöstötyytyväisyyttä ja uuden oppimista.

Oma yrityksemme on kuluneena vuonna ylittänyt viime syksynä asetetut tavoitteet. Olemme keskittyneet asiakaspalveluun, luovan tuotteemme hiomiseen ja henkilöstön koulutukseen. Olemme tarjonneet nykyasiakkaille uusia myynnillisiä konsepteja. Olemme kontaktoineet väsymättä uusia asiakkaita.

Tätä samaa odottaisin työnhakijoilta. Tarjotkaa potentiaalisille työnantajille tuoreita näkemyksiä, kehittäkää itseänne ja olkaa ennen kaikkea aktiivisia. Emme kuule teitä, jollette pidä itsestänne ääntä. Jos sinua kutkuttaa uusi työ, laita hakemus toivetyöpaikkaasi jo tänään. Just do it!

Painetehtävä

No Comments

En tiedä moniko teistä seuraa MasterChefiä, mutta eilisen Suomen version jakso muistutti minua siitä, että viimeistään koronan myötä työelämä on muuttunut kuin tositeeveeksi. Meistä monen päivä alkaa mysteerilaatikoiden avaamisella, joita seuraa tiukasti aikataulutettuja Teamsilla, Hangoutsilla, Zoomilla ja Skypellä rytmitettyjä, toinen toistaan seuraavia painetehtäviä. Jokaista suoritusta arvioidaan, sekuntikello tikkaa ja heikoimmat ohjataan kisan jälkeen luiskaan.

”If you can´t stand the heat, get out of the kitchen.”

Tositelevision kilpailuformaattien seuraaminen on mukavaa, mutta yhtä mukavaa ei ole huomata lipsahtaneensa elämään itse tätä todellisuutta. Etätyö on muuttanut selkeästi käyttäytymistämme: Asiat hoidetaan nykyisin verkon yli etäyhtäyksin. Se on ihan jees, mutta samaan aikaan olemme unohtaneet monta koeteltua, hyväksi havaittua toimintamallia. Ennen toimeksianto tarjoiltiin usein jäsentyneesti kirjallisessa muodossa ja toimitettiin yhdelle vastaanottajalle. Nyt toimeksianto annetaan monimediallisesti Teamsissä ja siihen kutsutaan 4-5 kuulijaa.

Plussat: Rikkinäisen puhelimen efekti poistuu, tiimi sitoutuu laajemmin ja vuorovaikutuksesta tulee interaktiivisempaa.

Miinukset: Työn aloitukseen sitoutuu moninkertaisesti työpanosta ja sisäisten (etänä järjestettävien) purkupalaverien vaatima työaika kasvaa.

Nykyinen arki onkin tiimin yhteisten vapaiden aikojen löytämisen kalenteritetristä. Tämä on johtanut siihen, että jollei halua käyttää vaippaa, pissatauotkin pitää merkitä kalenteriin. Olkaa tänään armeliaita itselleni ja merkitkää työkalenteriinne rohkeasti aikaa myös tauoille – itsellenne.

Einsteinin kerrotaan sanoneen, että jos hänellä olisi ongelma ja yksi tunti aikaa, hän käyttäisi ongelman ymmärtämiseen 55 minuuttia ja ratkaisemiseen viisi minuuttia. Tämä on hyvä ohje työkalenterin täyttämiselle. Tunnin palaveriin valmistautumiseen ja sen purkamiseen kannattaa varata seitsemän tuntia. Jos täytät päiväsi pelkillä kohtaamisilla, kovalevysi täyttyy ja painekattilasi rajat tulevat vastaan.

 

 

 

Pandemia on yrityksen arvojen stressitesti

No Comments

Vaasan yliopistossa jokunen vuosi sitten tehty tutkimus osoitti, että organisaatioiden määritellyt arvot ovat usein enemmänkin virallisia lauselmia yrityksen toivetilasta, mutta ne eivät ole toimijoiden selkäytimessä. Kaikkien työntekijöiden keskuudessa 83% arvoista jäi tuntemattomiksi, ja johtajistakaan niitä ei tunnistanut kuin yksi kolmesta. Uskallan väittää, että organisaatiolle vaikeimmin tunnistettavia ovat päälle liimatut pehmeät arvot.

Perustimme nykyisen yrityksemme pari vuotta sitten. Tutkiskelimme itsejämme ja löysimme dna:stamme kolme meitä yhdistävää arvoa: Ne olivat humaanisuus, kurittomuus ja valikoivuus. Tärkein näistä oli ja on humaanisuus. Kun pandemia pimensi kevätauringon, tuomiopäivän povaajat saapuivat kassavirtaviittoineen julistamaan, että nyt on aika leikata kuluista kunnolla ja syvältä. Koeajalla olevat luiskaan heti ja yleispätevät yt:eet käyntiin. Tuottamattomiksi arvioidut työntekijät työttömyyskassojen huoleksi, kehityshankkeet katkolle ja alihankintalaskut holdiin. Kassavirta on kuningas. Vain rahalla on arvoa. Aidot arvot on kriisin kohdatessa oikeus sivuuttaa.

Meidän kolme arvoamme ovat koko organisaation selkäytimessä. Me kaikki tiedämme, että henkilöstö ei ole yrityksemme tärkein voimavara. Se on yrityksemme ainoa voimavara. Emme leikanneet sitä. Ruokimme sitä. Pandemian kaltaisen kriisin aiheuttama uutistulva aiheuttaa ihmisille valtavaa epätietoisuutta ja stressiä. Humaani työnantaja yrittää hälventää epävarmuutta ja pelkoa kaikin keinoin. Kriisin keskellä on tärkeää korostaa jatkuvuutta. On ensiarvoisen tärkeää korostaa yksilöiden ja tiimin asiantuntijuutta; heidän vastuutaan aktiivisina haasteiden ratkaisijoina.

Olin viime viikolla lounaalla yrittäjäkollegan kanssa. Kerroin siitä, miten kriisin keskellä yrityksemme ja sen työntekijät ovat lähentyneet toisiaan entisestään. Miten yrityksen ja sen henkilökunnan arvot ja tavoitteet ovat limittyneet kiinteäksi paketiksi. Ystäväni sanoi, että olen muuttunut henkiseksi demariksi. Voi olla, vastasin, mutta pandemian aikana myyntikatteemme on kasvanut miltei kolmanneksella. Tästä kasvusta yritys on tehnyt 0 %. Henkilökunta loput sata. Vaikka näiden prosenttilukujen eteen laittaisi minkä tahansa kertoimen, on päivänselvää, kumpaan kannattaa panostaa.

Vaikeneminen on jälkiviisautta

1 Comment

Kokonaisuutena oikeinkin kelvollinen alakoulun luokanopettajani Martti Mikkola lausui meille lapsille usein saksaksi: ”Reden ist Silber, Schweigen ist Gold.“ En muista millä saatesanoilla tämä latteus tuotiin pöytään, mutta ujona lapsena omaksuin sen kiitollisena. Ensimmäiset 17-18 vuottani tapasin kuunnella muita. Lukion kakkosella tallennustilani tuli täyteen ja aloin onnekseni purkaa hyllyjä puhumalla itse. Joillekin ihmisille kuunteleminen on puhumista arvokkaampaa, mutta varmaa on, että meille kaikille tärkeintä on vuorovaikutus.

Nuoruudessani toistettiin aika tiukalla rotaatiolla myös muita viisauksia. Joukossa tyhmyys tiivistyy. Sillä kait viitattiin kahteen mahdolliseen kehityskulkuun: Vaikutuksille alttiit kaverukset saattavat joukossa innostua tekemään jotakin normeja rikkovaa. Tai toisaalta, kun toisiaan tuntemattomat kokoontuvat yhteen, joukosta erottuu aina joku huumoria välineenään käyttävä jään rikkoja. Vitsailua ja turhaa iloluonteisuutta on ollut joissakin puritaaneissa piireissä tapana pitää tyhmyytenä. Itse olen onnekseni oppinut, että joukossa tiivistyy myös viisaus.

Saan työskennellä poikkeuksellisen moniarvoisessa ja suvaitsevassa työyhteisössä, jossa saa, muttei pidä vaieta. Kaikkien mielipiteet ovat arvokkaita. Kaikkia kuunnellaan samalla painoarvolla, oli lausuja sitten harjoittelija, seniori tai tiimiin tilapäisesti liittynyt freelancer. Kun mielipiteiden ilmaisussa on vapaus, päivittäin kuulee paljon myös vääriä mielipiteitä. Yhä useammin kuulen niitä omasta suustani. Toisaalta silloin, kun työyhteisön arvopohja on yhtenäinen, kaikki mielipiteet ovat oikeita. Moniäänisyys syntyy erilaisista katsantokannoista ja rohkeudesta kertoa niitä.

Tämän postauksen olisi voinut jättää kirjoittamatta, sillä tiedättehän: Kel onni on, se onnen kätkeköön. Onni ei kulu jakamalla, miksi sitä säästelemään. Onni tarttuu. Hymy tarttuu. Tulevaisuudenusko tarttuu. Hyvän jakaminen vaatii uskallusta. Mutta uskallusta vaatii myös hyvään tarttuminen. Miksi meillä kyteekin niin usein sielumme sopukoissa epäilys, että hyvän tarjoajalla on jokin taka-ajatus? Koska Siperia on opettanut, ettei pessimisti pety. Lähti ehkä vitsistä, että kollegani Ville alkoi lukea koko toimistollemme yhteisen joka-aamuisen Hangouts-palaverin lopuksi Positiivareitten mietteitä. Nyt niitä odotetaan. Harjoitus tekee mestarin.

 

OOO

No Comments

Molempi pahempi.

Kevät kärvisteltiin pandemian nurkkaan ajamana. Kesällä maailma avasi oviaan ja meillä oli taas mahdollisuus levitellä siipiämme. Mutta mitä ihmettä! Tälläkin viikolla yllättävän suuri osa ihmisistä ei olekaan käynnistämässä koneita, vaan yhä lataamassa akkuja lomavastaajan suojissa. Vinkki Vitonen: nyt pitää joustaa saavutetuista eduista eikä tukeutua valtion epävarmoihin poikkeustilarahoituksiin. Ennen kuin sahaan jalkani tyystin irti ja aiheutan kellekään kohtuutonta mielipahaa, totean, että moni tällä viikolla lomaileva lienee porrastusten vuoksi aloittanut vapaansa myöhemmin kuin jo töihin palanneet. Ja monen loma vanuttuu ihan pyytämättä, kun kesälomiin integroidaan työnantajan pyynnöstä lomaksi naamioituja lomautusviikkoja.

Mutta tämän postauksen pihvin piti olla lomavastaukset. OOO-käyttö on kahtalaista. Joku, joka vastaa yleensäkin viesteihin nopeimmillaan kahden päivän viiveellä, tökkää automaatin päälle, vaikka olisi irti päätelaitteesta vain puoli päivää. Osa laittaa poissaolovastauksen vain vuosilomallaan, mutta automaatiosta huolimatta lukee meilit 24/7 ja vastaa lähettäjälle jäätelökioskijonossakin. Kuulun ärsyttävistä vaihtoehdoista tähän jälkimmäiseen. Ikuisena työnsankarina ihan vain varmuuden vuoksi tarkistan meilit lomallakin puolen tunnin välein ja viestin lähettäjä saa nauttia minusta tuplana: hän saa sekä poissaoloviestin että kännykästä kirjoittamani vastauksen. Ja itselläni on usein ilo saada vastausviestiini vastaanottajan poissaoloviesti ja hänen viisi minuuttia  myöhemmin kirjoittamansa vastaus. Olisiko meilläkin aika konmarittaa henkilökohtaisia viestintämanuaalejamme?

Mutta hei, jatkan meilien lähettämistä ja niihin vastaamista, kunnes saan aikaiseksi hakea postimerkkejä. Mikään ei ilahduta yhtä paljon, kuin kirjeen saaminen. Paitsi sen kirjoittaminen.

Lopun alku

No Comments

Kirjoitin tämän lauantaina sisällä mökissä, koska ulkona puhaltaa lännestä 17-19 m/s. Palju lämpiää hiljalleen. Takka rätisee. Lapset ja koira lähtivät aamulla Turkuun / Helsinkiin, me jäämme vielä viikoksi pitämään sadetta ja tuulta. Kyllä sieltä vielä aurinkokin tulee. Iltapäivällä ystävät tulevat vierailulle.

Kesä(loma) on ihmisen parasta aikaa. Silloin ehtii tavata rakkaitaan kiireettömästi. On aikaa puhua ja parantaa maailmaa. On aikaa vain olla ja elää yhteistä arkea. Mutta mikä minuun on vanhemmiten oikein tullut! Vihaan yli kaiken lähtöjä. Omia ja muiden. Alakulo valtaa, kun pelkästään ajattelee vierailujen päättymistä.

Kohtaaminen on ihanaa. Lähteminen on haikeaa. Kaikki yhdessä touhuaminen siinä välissä on elämää, jonka arvoa ei aina osaa riittävästi arvostaa. Käyn laittamassa paljuun puita, savustan kalan, pesen perunat ja hinkkaan saunan lauteet mäntysuovalla. Valmistaudun seuraavaan ihanaan kohtaamiseen.

Työt alkavat ensi viikolla. Odotan kevätkaudella etäisiksi jääneiden työkavereiden ja asiakkaiden kohtaamisia. Minua tuntevien mielestä olen jonkinasteinen ADHD. Nyt kuitenkin lupaan, etten elokuussa turhaudu palavereissa, vaikka ne joskus jatkuisivat kestokykyäni pidempään.

Työssäkäyvä aikuinen on entinen lapsi

No Comments

Kun koronakriisi eskaloitui ja kouluissa siirryttiin etäopetukseen, lastensuojeluviranomaiset varoittivat: ”Aamuherätys, lämmin ruoka, turvalliset aikuiset. Ne ovat juuri nyt poissa monen lapsen elämästä.”

Kun yrityksissä siirryttiin etätyöhön, työnantajat riemuitsivat: ”Toimistotilat ovat yrityksille iso kustannus. Etätyön sujuessa niistä luopumalla voidaan hakea säästöjä. Ja helpottaahan etätyö myös perhe-elämän ja työn yhteensovittamista. Jopa tutkimusten mukaan ihmiset ovat tehokkaampia etätöissä.”

Työssäkäyvä aikuinen on entinen lapsi. Moni meistä kaipaa elämäänsä päivää rytmittävää työmatkaa, lämmintä lounasta ja työpaikkansa yhteisöllisyyttä. Yhä useampi meistä elää yksin ja heille lähityön mahdollistama yhteisöllisyys on korvaamatonta. Tärkeää se on myös perheellisille. Ainakin itselleni työkavereiden kohtaaminen antaa turvaa ja tuo ainutlaatuisen mahdollisuuden tulla kuulluksi ja nähdyksi. Yhteisö antaa voimaa ja turvaa.

Etätyö on monelle meistä hieno mahdollisuus. Mutta joillekin se myös luo uhan liudentua näkymättömäksi ja kuulumattomaksi. Olen monesti sanonut, että tekniikka muuttuu nopeammin kuin ihminen. Maslowin perinteisen viisiportaisen tarvehierarkian kolmannella tasolla on yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarve; ystävyys, rakkaus, ryhmään kuuluminen. Teoria on 80 vuotta vanha, mutta en usko, että ajasta ja paikasta irrottautumisen tarve on vieläkään ajanut sen edelle.

Olen nähnyt tutkimuksia, jossa etätyön vaikutusta on peilattu yksilön tarpeisiin, ja sillä on nähty olevan hyötyjä turvallisuudentunteiden ja kognitiivisten tarpeiden osalta, mutta suuria haasteita itsensä ylittämisen osalta. Itse allekirjoitan haasteen itsensä ylittämiseen etänä. Ihmisen on ikävä toisen luo, koska yhdessä olemme enemmän.

Kuva Malindu Wickremasinghe

Downshiftaamisen romantisoinnin kääntöpuoli

No Comments

Valtamedia Helsingin Sanomien agendalla downshiftaamisen romantisointi on korkeammalla kuin koskaan. Tänäänkin oli juttu vastavalmistuneesta kauppatieteen maisterista, joka oli jo 24-vuotiaana ehtinyt palaa työurallaan miltei loppuun työskennellessään traineena big fourilla. Onneksi raskasta harjoittelua seurasi vaihtovuosi Uudessa-Seelannissa, jossa shifteri pääsi surffaamaan, vaeltamaan ja olemaan hiihtopummina. Paluumatkalla hän rentoutui surffaamalla Balilla, palasi työhön syksyllä 2018, mutta kesti vain jouluun. Oli aika downshiftata.

Nyt hän on talvisin korkeakoulutettu hiihtopummi Innsbruckissa ja kesät korkeakoulutettu surffipummi Balilla. Nyt kun ei pääse kiusallisten matkustusrajoitusten vuoksi pummeilemaan, hän maisteripyöräilee ympäri Suomea.

Mikä minä olen tuomitsemaan oman tiensä kulkijoita. Mutta sen haluan todeta, että elämä on nollasummapeli. Yhtä downshiftaaja kohden vaaditaan ainakin yksi mediaepäseksikäs upshiftaaja. Jonkun pitää oravanpyörästä polkupyörän selkään vaihtaneen korkeakoulutus, pyörätiet ja terveydenhuolto maksaa. Aikamme ei kuitenkaan ole otollinen kertomaan heistä, jotka kantavat työllään vastuuta.

Media romantisoi omaehtoisia downshiftaajia. Viime kuukausina moni on joutunut himmaamaan ihan ilman omaa tahtoaan. Työpaikkojen ovet ovat olleet valtioneuvoston määräysten vuoksi säpissä – tai kuten meillä markkinointiviestintätoimialalla – miltei kaikki työnantajat ovat varmuuden vuoksi lomauttaneet henkilökuntaansa ja hamuavat nyt rahaa valtiolta. Vähemmän näkyy tarinoita siitä, miten poikkeusolojen aikana upshiftaamalla on saatu pidettyä pyörät pyörimässä ja osaava henkilökunta pois työttömyyskassoista. Suomenkin hyvinvoinnin taustalla oleva työn sankaruus on viime vuosina korvautunut kuluttajakansalaisuudella, jossa on trendinä shoppailla työelämässä aivan kuten ruokakaupassa. Otetaan hyllystä vain herkkupaloja.

Siskonmakkarasoppa on luusereille.


Siskonmakkarakeiton kuvan tarjoaa K-Ruoka.

 

 

 

 

 

Heidän etunsa on minun

No Comments

Saimme tänään soiton uudelta asiakkaalta. Heidän nykyisen mainostoimistonsa asiakasvastaavalla olivat puhelut menneet koko viikon vastaajaan ja meilissä oli lomaviesti. Kiireinen projekti pitäisi saada tulille heti, koska valmista pitää olla elokuun alussa: ”Voitteko auttaa?”

Kyllä, kiitos.

Moni yritys tuskailee myyntinsä kanssa. Asiakaspalvelu ei ainakaan parane, mikäli aukioloaikoja vähennetään ja valikoimista tingitään. Kevät on mennyt monella kituutellessa, mutta silti kesälomat pidetään tavalliseen tapaan, vaikka nyt työtä olisi tarjolla. Kävin tänään ruutukaava-alueella ja poikkesin kymmenen aikoihin Hansakorttelissa ostamassa varrettomia sukkia ja uusia nauhoja lenkkitossuihin. Erikoiskaupat olivat kiinni. Poikkesin avoinna olevaan Stockmanniin, jonka miesten kerroksesta ei löytynyt lainkaan varrettomia sukkia eikä nauhoja lenkkareihin. Stadiumista löytyivät molemmat, mutta myyjällä ei ollut aavistustakaan, miten pitkät nauhojen tulisi olla. Valikoimaa tosin oli vain kaksi: 120 cm ja 150 cm. Otin varmuudeksi molemmat. Väristä ei tarvinnut valita. Tarjolla oli pirteä musta.

Monelle yritykselle asiakas tuntuu olevan kuin velka. Se on veli otettaessa, mutta sisarentytär, kun tulee lupausten lunastamisen aika. Toki ihmiset ovat lomansa ansainneet, mutta erityisissä oloissa lomia pitää jaksottaa uudella tavalla ja lomallakin pitää pystyä jatkamaan etätyötä rajallisesti. Sanoo hän, joka lähtee lomille huomenna. Olen huolehtinut tuuraajista ja luulen, että tsekkaan viestit useamman kerran päivässä vapaallakin. Jos vapaa-ajasta tinkiminen on tänä kesänä asiakkaitteni etu, silloin se on myös oma etuni.

 

Older Entries