Voitko sä ohjata hetken?

No Comments

Tunnekuohu tuli puun takaa. Olimme eilen ystävien kanssa Jiri Nikkisen Beatles-tribuuttikonsertissa. Tyhjänpäiväinen Beatles ei koskaan ole kuulunut soittolistoilleni. En odottanut illalta ihmeitä. Itselleni yllätykseksi vaivuin konsertissa aivan omiin maailmoihini. En muista mikä kappale tai välispiikki minussa herätti poikkeuksellisen vahvat ja optimistiselle vartalotyypilleni poikkeuksellisen synkät muistot. Se oli ehkä 70-luvun loppupuolta. Minua muutaman vuoden vanhempi pikkuserkkuni oli käymässä uuden tyttöystävänsä kanssa. Lähdettiin punaisella Ford Escortilla Yyteriin. Autossa oli pisarapeilit. Pirunkynneltä Kokemäenjoen suistoon laskeva Valtatie 11 – Tampereentie – oli juuri ylittänyt Kirkkojuopan, kun ratissa ollut pikkuserkkuni kysyi Saaren baarin kohdalla tyttöystävältään, että ohjaatko sä, kun sytytän tupakin. Sanoivatko huittislaiset tupakkaa tupakiksi? Sellainen muisto minulla on. En muista tupakkabrändiä, mutta sen muistan, että aski oli kaivettava jostakin penkkien välistä ja materiaali oli sellaista rypistyvää, jossa oli joukossa tinapaperinkaltaista. Minulla oli sininen t-paita, jossa oli valkoisia palloja. Siitä olen varma. Radio tai kasettisoitin soi – liekö sitten ollut Beatlesia – tuuli puhalsi sivuikkunoista. Kikkarahiuksinen pikkuserkkuni nauroi savupilven keskellä silmät sihrussa. Saarenluodon sittemmin jo varhain lopetettuun huoltoasemaan ja sen yhteydessä toimineeseen baariin liittyy mielessäni aivan liikaa dramatiikkaa: Ala-astelaisen luokkakaverini perheen auto-onnettomuus, jossa isän ohjaama tummanharmaa Fiat jäi rekan alle huoltoaseman pihasta lähtiessään. Kaverini äiti ja pikkusisko menehtyivät onnettomuudessa. Muutama vuosi myöhemmin, minua pari-kolme vuotta vanhempi poika räpläsi rautalangalla baarin pajatsoa ja jäi kiinni filungistaan. Suomalaiseen tapaan teini ratkaisi ongelman ampumalla itsensä haulikolla. Kerrottiin totena, että laukaisussa olisi käytetty samaa rautalankaa kuin pajatson tyhjennyksessä. Suomalainen ei voita aina. 80-luvulla meilläpäin ei ollut luontevaa seurustella yli luokkarajojen. Yläasteella luokkakaverini, paikallinen seurapiirityttö kuitenkin ihastui itseään neljä vuotta vanhempaan amis drop-outiin. Filmaattinen pari. Täältä tullaan elämä. Poika haki tytön Sillankorvan koululta autollaan ja he ajoivat joka iltapäivä viettämään yhteistä aikaa syrjemmälle – Saaren baariin. Rakkaus loppui aikanaan ja tyttö muutti uuden miehensä kanssa paikkakuntamme tunnetuimpaan yksityiskotiin. Onni jäi lyhytaikaiseksi, sillä syöpä vei hänestä voiton jo nuorena. Parhaat perhetuttumme ostivat sittemmin koko huoltoasema-alueen. Ihailin kovasti tätä räiskyvää, suurieleistä ja kaunista perhettä. Mutta ei heilläkään mikään mennyt niin kuin olisi suonut. Ehkä se on juuri ennalta-arvaamattomuus, mikä tekee elämästä elämisen arvoisen. Vuosien myötä ihminen jalostuu ymmärtämään, et se mikä oli eilen itsestään selvää, ei ole sitä välttämättä tänään. Eikä se ollut eilenkään. Vähitellen sen oppii ymmärtämään. Vähitellen sitä oppii arvostamaan.

 

 

 

 

Osaatko katsoa markkinointiasi asiakkaan silmin?

No Comments

Laiskuus on kehittymisen pahin vihollinen. Jos se toimi 90-luvulla, miksi mennä korjaamaan ehjää. Ei ole vanhan kunnon AIDA-mallin ylittänyttä: Herätät huomion, sitten kiinnostuksen, lisäät ostohalua ja saat aikaan toimintaa. Attention > Interest > Desire > Action. Malli jalkautetaan puhelinbuukkausfirman myyntiräppiin: kylmäsoitto, omakehu, katteeton lupaus ja kalenterikutsu. Menestys on varmistettu, kun toimintamalli integroidaan autuaaksi tekevään myynnin automaation alustaan.

Kuvasin yllä karrikoiden narsistisen brändinrakentajan ja myynnintekijän maailmankuvan.

Mitä sitten tilalle? Yritin jäsentää mielessäni omaa toimintatapaani. Yllätykseni oli suuri, kun sain senkin sopimaan samaan AIDAan. Samoissa kuorissa on vain uusi sisältö.

A = Arvot

Kirjoitan paljon sosiaalisessa mediassa. Tapaan ihmisiä kasvotusten. Kerron omista ja organisaation arvoista. Ne ovat minulle tärkeitä. Ne ovat meille tärkeitä.

I = Intohimo

Ihmiset eivät muista juurikaan, mitä sanoit. Ne muistivat, miten sanoit. Olen aina tosissani. Sanominen lähtee sisältäni. En sano sitä, mitä oletan toisen haluavan kuulla.

D = Dialogi

Saatan olla se, joka aloittaa. Keskustelun avaus on monesti sen vaikein osa. Tärkein osa on virittäytyä kuuntelulle. Kun mielipiteeni saa vastakaikua, tiedän onnistuneeni.

A = Avoimuus

Rohkeat mielipiteet aloittavat keskustelun, mutta omat näkemykseni ovat parhaimmillaankin keskeneräisiä. Vain avoimuus voi auttaa meidät toistemme lähelle.

Arvot > Intohimo > Dialogi > Avoimuus on minulla toimiva malli. Oletko miettinyt, mikä toimii sinun kohdallasi?

 

 

 

 

 

 

 

Small talk on iso asia

No Comments

Olin kolme päivää työmatkalla Amsterdamissa. Olisin selvinnyt matkasta parissakin päivässä, mutta perjantain paluulennon valitessani matkat tulivat edullisemmaksi kuin mitä yksi lisäyö kustansi hotellissa. Ajattelin purkaa to-do -listaani tekemällä etätöitä kahviloissa. Enkä nyt tarkoita coffeeshopeja, mutta rehellisyyden nimissä pitää tunnustaa, että tein onnistuneesti töitä myös hotellin eloisassa lobbybaarissa. Grolsch!

Työt tulivat tehdyiksi. Sain kylkiäiseksi myös tärkeää oppia ihmisten välisestä kommunikaatiosta. Olen kait hyvin helposti lähestyttävä ihminen. Pyöreä pään muotoni ei pelota satunnaista kanssaihmistä ja kun tapanani on kuulemma katsella muita ihmisiä lapsenomaisen avoimesti, moni tulee puhumaan kanssani. Tämä kerta ei ollut poikkeus.

Lapsena juomani Kokemäenjoen suiston pohjavesi ei edesauttanut sosiaalisten kykyjeni rakentumista. Porilaiseen tapaan small talk -taitoni olivat pitkään – tua noi – viitteellisellä tasolla. Hollannissa huomasin, että moni alkoi jutustella kanssani niitä näitä. Puhuin ajoittain puhelimessa, ja sen innoittamana arvuuteltiin äidinkieltäni. Yhtä kiinnosti, mitä kirjoitan, kun vaikutin niin innostuneelta näpytellessäni. Lippalakissani oleva Insta-friendly peilikuvateksti on varsinainen jäänmurtaja. Joka tapauksessa, kun keskustelu oli edennyt pari minuuttia, tuli täsmäiskun aika. Koska olin jo melkein tuttu, minulta oli luontevaa kysyä, voinko lainata laturiani, osasinko käyttää hotellin suihkua (no, en!) tai sopiiko minun vartioida kassia tupakoinnin ajan. Tottakai. Mikäs tässä. Tuttujen kesken.

Kaltaiselleni ujohkolle, mutta mielipiderikkaalle henkilölle small talkin suuri kaupallinen mahdollisuus on sosiaalisessa mediassa. Siellä on helppo jutustella, rakentaa ystävyyksiä ja kertoa omista arvoistaan. Kun potentiaalinen asiakas päättää uudesta kumppanistaan kahden tasavertaisen vaihtoehdon välillä, valinta kallistuu helposti tutumman puoleen. Sosiaalisessa mediassa tuntemattomasta voi kasvaa puolituttu, puolitutusta tunnustettu asiantuntija, asiantuntijuudesta kauppa. KLING! Ja vaikka ei aina kilahtaisikaan, maine vahvistuu. Oletko koskaan miettinyt, millainen maine sinulla on sosiaalisissa verkostoissa?

Ylpeilyä ja haaveilua

No Comments

Syksy on ollut palkitseva. Olen saanut seurata rinnalta, miten rakkaat ystävät ovat menestyneet työ- ja yrittäjäurillaan. Olen vilpittömän iloinen heidän puolestaan. En osaa ollenkaan kadehtia muiden menestystä. Menestys tuo mukanaan lieveilmiöitä, jotka veisivät minut totaaliselle epämukavuusalueelle. Olen ulospäinsuuntautunut, rohkea ja itsevarmakin, mutta kavahdan olla huomion keskipisteenä. Sain kouluaikoina paljon huomionosoituksia. Olisin nauttinut niistä enemmän, jos niistä ei olisi kerrottu kenellekään. Ajatus puheiden pitämisestä jopa läheisimmässä perhepiirissä ahdistaa. Osaan kirjoittaa hyvän puheen – ja pitää huonon. Mutta rakastan istua katsomossa, kun ystäväni puhuvat ja loistavat lavalla.

Luultavasti edellä kerrotusta johtuen olen ajautunut työhön, missä minulla on etuoikeus kirjoittaa lyriikoita muiden esittämiksi. En kirjoita koskaan mitään, mikä ei ole totta. Kuuntelen asiakkaitani ja rohkaisen heitä korostamaan omia vahvuuksiaan. Neuvon heitä usein tuomaan sanomiseen enemmän tunnetta ja yritystasollakin haluan viestintään lisää tarinallisuutta ja henkilökohtaisuutta.  Se kuinka sanotaan, ei ole tärkeämpää kuin se, mitä sanotaan. Mutta sanomisen tapa on käytännössä aina muistettavampaa kuin sisältö. Markkinoinnissa vastaanottajan puhuttelu, liikuttaminen ja koskettavuus tuovat viestiin erottuvuuden ja muistiarvon. Mutta edellisiin ei kannata ripustautua ennen kuin faktapohja on pitävä ja rehellisyys läpikäyvää.

Ja kun ihan totta puhutaan, osaan minä kadehtia. Kadehdin määrätietoisesti joidenkin ihmisten loputtomalta tuntuvia lomia;) Ja Toni Wirtasta. Jos onnistuisin työlläni antamaan yhdellekään ihmiselle yhtä paljon voimaa kuin mitä Valot pimeyksien reunoilla on minulle antanut, olisin palkintoni ansainnut. Nauttisin siitä piilossa. Mutten yksin.

Sadetakin mukanaan tuoma häpeä

No Comments

Juna Turkuun. IC-juna on vaihtunut Pendolinoon. Niin käy joskus. No probs. Minulla on lippu ekstra-luokkaan. Matkustan siellä työrauhan vuoksi. Teen matkat aina intensiivisesti töitä. Junakaluston muuttuessa kaksikerroksisesta yksikerroksiseen lippuihin merkityt paikat eivät luonnollisestikaan päde. IC-junan ykkösvaunu on lemmikeille, Pendolinossa ykkönen on ekstra. Tulen junaan pari minuuttia ennen lähtöä, ja ainoa vapaa paikka on kahden koirallisen matkustajan välissä. Konnari toki kuuluttaa, että kalusto on muuttunut ja tässä junassa ykkönen on ekstra ja vaunut 2-6 ovat vapaana peruslipulla maksaville. Tosin ravintolavaunusta kuulutetaan perään, että kolmoseen saavat tulla vain maksavat asiakkaat. Kuulen ympärilläni olevien ihmisten puheista heidän tietävän olevansa väärässä vaunussa, mutta eivät inahda siirtyäkseen. Yksi pariskunta sanoo puhuvansa ruotsia ja esittävänsä ymmärtämätöntä, mikäli heitä pyydetään siirtymään. Minun luitani ei matka eläinvaunussa haittaa, vaikka Telfastit ovatkin kotona. Enemmän haittaa puolitoista tuntia yhtä mittaa kännykkäänsä turhanpäiväisyyksiä pälättävä koiraton kanssamatkustaja. Suurin ärsytykseni tulee tässä: Konnari tarkistaa liput ja huomaa, että valtaosa matkustajista on väärässä vaunussa. Edessäni olevan neljän hengen istuinryhmän valtaa nuori nainen, kaksi matkalaukkua ja koira. Hänen paikkansa on junan toisessa päädyssä. Tyttö kysyy, pitääkö hänen nyt siirtyä kantamuksineen junan vastakkaiseen päähän. Minun puolestani voit olla tällä kertaa tässä, mutta onko matkustajilla jotakin tätä vastaan, hän kysyy ääntään korottaen. Sattuuko täällä olemaan esimerkiksi jotain superallergisia. Olisiko minun pitänyt nostaa käteni, miten määrittelen allergisuuteni asteen, pitääkö se todistaa, olisiko konnari voinut tarjoutua auttamaan tavaroiden siirtämisessä oikealle paikalle? En nosta kättäni, mutta turhautuneena kysyn lipuntarkastajalta, että missä ovat lipun hintaan kuuluvat päivän lehdet, vaikken aio niitä edes lukea. Hän vastaa päätään kääntämättä, että jos niitä ei ole hattuhyllyn koreissa, joku on ne varmasti sitten vienyt. Minä näen tyhjät korit. Kohta käyn kolmosvaunussa katsomassa maksavia asiakkaita. Kaivan kahvikolikot jo taskustani, kun huomaan niiden toisenkin puolen. Aamujuna oli 40 minuuttia myöhässä ja tämä on ajoissa. Intialaisissa junissa tuskin olisi tarjolla edes istumapaikkoja tai pätkivää junaverkkoa. First world problems. Kehtaankin purnata, vaikka maailma hukkuu mikromuoviin ja Putouksella oli 300.000 katsojaa vähemmän kuin vuosi sitten. Kimi sentään voitti. Paljonko senkin voiton eteen uhrattiin kumia ja bensiiniä. Säätiedotus sentään piti paikkansa. Ulkona sataa. Minulla on mukana iloisen keltainen sadetakki. Mistä tiedän, onko se vastuullisesti valmistettu? Tarkistan. Pesulapussa lukee Made in China. Itseinho ja häpeä vuorottelevat pienessä mielessäni.

Monikanavainen palvelu on myynnin kivijalka

No Comments

Viime viikon tiistaina julkistettiin Anna Soraisen Sori-kirja. En ennättänyt julkkareihin, mutta ajattelin hankkia sen perjantaina kivijalkakaupasta. Akateemisella on Espalla muutama tuhat neliömetriä kirjakauppaa. Sori, mutta emme ole vielä saaneet, kerrottiin minulle 12.10. Kun kysyin, että koska saatte, vastaaja oli ihan perus ei heru. Minulla oli viisi minuuttia ylimääräistä, joten poikkesin Aleksin jättimäiseen Suomalaiseen. Ei herunut sieltäkään soria kuin puheissa. Olen ostanut molemmista ketjuista vuosien mittaan satoja kirjoja. Junassa otin mobiiliyhteyden Adlibrikseen. 4-5 näppäyksellä ja alta minuutissa kirja oli tilattu ja matkalla. Noudin sen äsken kotimatkallani.

Seuraa opetus, jota seuraa jokaiseen postaukseen ujuttamani omakehu. Akateemisen tai Suomalaisen konseptiin ei kuulunut kysyä, että voimmeko ilmoittaa, kun saamme kirjan – tai vielä parempaa – voimmeko toimittaa sen suoraan kotisoitteeseesi. Yhteystietoni luulisi olevan heidän CRM-järjestelmissään. Jos ei ole, niin sori siitäkin. Nyt minut laskettiin kivijalasta virtuaalimaailmaan ja ostin kirjan mobiilisti verkkokaupasta. Huono palvelu kohtasi alikehittyneen liikemiestaidon.

Seuraa luontainen siirtymä omakehuun: Jos kukaan koskaan millään foorumilla osoittaa mitään mielenkiintoa tarjoamieni palveluiden käyttämiseen, kanavani ovat avoinna 24/7. Eikä niissä vain odoteta aggressiivisesti tilausta, vaan niissä aktiivisesti kannustetaan yhteydenottoon. Pidetään yhteyttä, otetaan kantaa, ollaan interaktiivisia. Eivätkä kanavat sulkeudu edes kaupan jälkeen, silloin niissä vasta ilakoidaankin: Kelloa soitetaan, palautetta annetaan, työnäytteitä jaetaan. Luodaan pohjaa seuraavalle kaupalle.

Moni kivijalkakauppa tuntuu elävän pellossa. Ei, ne elävät siilossa pellon reunalla. Digitaalinen maailma tuntuu olevan pelkkä uhka. Ei se ole. Se on mahdollisuus.* Kannattaa rohkeasti avata uusia kanavia ja hypellä niiden välillä. Ties vaikka siinä kanavahyppelyn huumassa löytäisi uusia kohderyhmiä ja – uutta kauppaa. Miettikää, tappoiko videokaan koskaan radiotähtiä?*Viime vuonna kirjojen myynti nousi Suomessa 7,2 prosenttia. Tästä painettujen kirjojen myynti kasvoi 2,9 prosenttia ja sähköisten julkaisujen kauppa 46 prosenttia. Selkeä kasvuala.

 

As a Service – palveluksessasi?

No Comments

Nykyään miltei kaiken voi ostaa palveluna. Softafirmat avasivat padot SaaS-konseptillaan. Perinteisen lisenssikaupan ja ohjelmistojen asentamisen sijasta softat onkin järkevää hankkia kätevästi palveluna. SaaSin ja IaaSin edut ovat kiistattomat: investointikustannukset ovat pienet, käyttöönotto on nopeaa ja tietoturva aina ajan tasalla. On selvää, että yrityksen ja sen asiakkaiden tiedot ovat paremmassa turvassa 24/7-valvotussa palvelinsalissa kuin käytävän sulakekaappiin ahdetulla serverillä. Tietotekniikan hyvän esimerkin perässä juoksevat nyt myös toimialat, joille malli ei sovi.

Vastaan puhelimeen vain satunnaisesti. Perjantaina vastasin yllätykseksi itsellenikin. Soittaja oli Teliasta. Hän kysyi kaapelitelevision maksukorttiin kuuluvasta C More-paketistani. Olin nähtävästi joskus ostanut viihtymistä palveluna. Soittaja kertoi, että C Moren tarjonta Telialla supistuu ja kuukausihinta nousee neljäänkymppiin kuussa. En tiennyt, että minulla on kyseinen palvelupaketti. Luulin, että C More on applikaatio. En tiedä edes, missä pakettiin kuuluva maksukortti on viime vuodet fyysisesti sijainnut. Olen maksanut satoja euroja tyhjästä. Irtisanoin sopimuksen. Kiitos soitosta.

Olin nähtävästi joskus ostanut tv-viihdettä ja urheilua palveluna. Sopimus oli unohtunut ja palveluntuottaja on ollut välinpitämätön minua kohtaan maksavana asiakkaana. Oli syntynyt Invoicing as a Service. Kuluttajamarkkinoilla unohtuneita sopimuksia on Suomessakin miljoonia. Unohdettuja tai huonosti hyödynnettyjä yritysten välisiä sopimuksia on vähemmän, mutta niiden euroarvo on suurempi. Epäaktiivisilla palvelusopimuksilla voi olla keskeinen vaikutus liiketoiminnan onnistumiseen.

Itse en ostaisi palveluna mitään, mikä on määritelty kuuluvaksi yrityksen ydinosaamiseen. Olen mainosmies, mutta en suosittele asiakkailleni markkinoinnin ostamista palveluna. Uskon projektiliiketoiminnan tuovan etuja sekä tuottajalle että ostajalle. Kokonaistavoite pysyy motivoivana sopiviksi projekteiksi palasteltuna ja toimintamalli suorastaan pakottaa toiminnan jatkuvaan arviointiin. En ostaisi illallistakaan palveluna. Valitsen alku-, pää- ja jälkiruuan ja niihin sopivat juomat. Tunnen itse parhaiten omat mieltymykseni ja ruokarajoitteeni. Luotan omaan makuuni.

Jos kaiken ostaa palveluna, asiakkaalla on suuri vaara jäädä päätöksineen yksin.

 

 

Tuplasti enemmän

1 Comment

Vuosi 2018 on ollut henkilökohtaisella tasolla heitteinen. En ole muutosvastarintainen, mutta omistaudun työlleni. Impulsiiviseksi ihmiseksi olen poikkeuksellisen pitkäjänteinen. Siksi en hyppää uuteen kevein perustein. Edellinen työrupeama venähti 19 vuodeksi. Se on pitkä aika. Helmikuussa päästin irti vanhasta ja siirryin pöydän toiselle puolelle. Toukokuussa hyppäsin taas, mutta en luopunut mistään. Politiikassa kaksilla rattailla ajaminen voi olla moraalitonta, liike-elämässä se on vain eduksi. Perspektiivini on parantunut.

Olen koko ikäni myynyt asiantuntijapalveluita. Olen konsultatiivinen myyjä. Haluan löytää ratkaisuja. Ostajana en ole sama. Suhtaudun myyjiin hyvin skeptisesti. Olen ostajana miltei autistinen. Minun kuplaani on vaikea päästä sisään. Oveni on aina kiinni. Katselen elämän menoa mieluummin ikkunasta. En vastaa meileihin, en puheluihin, en ovikellon soittoon. Otan yhteyttä sitten, kun olen valmis. Tiedän, ketä kontaktoin. Seuraan potentiaalisia kumppaneita sivusta. Miksi sitten olen toiminut myyjänä eri tavalla kuin haluaisin itseäni kohdeltavan?

Koska olen vuosia istunut omassa poterossani. Laput silmillä. Minäminäminäminä. Nyt olen vaihtanut pöydässä puolta. Olen joutunut hionut pöydän kulmia. Pöydästäni on tullut  pyöreä. Ymmärrän paremmin asiakkaitani. Ymmärrän paremmin itseäni. Uskon, että minusta on jalostunut vähän parempi myyjä ja paljon parempi ostaja. Olen oppinut arvostamaan kolikon kumpaakin puolta. MC Nikke T lauloi Suomi-räpin esihistoriassa, että jos haluu saada, on pakko antaa. Se on hyvä kiteytys jokaiselle kauppaa tekevälle.

Elämä on ulko-ovi

No Comments

Siivoan työpöytäni ennen lomaa. Se on virtuaalinen homma, sillä fyysistä työpöytää minulla ei ole ollut vuosiin. Läppärin työpöydän ja viestikanavien siivous ja kansiointi riittävät. Siivouksen jälkeen tuntuu kevyeltä. Olen hetken vapaa kaikesta kuonasta.

Tänään kokoonnuimme sanoittamaan erään organisaation uutta strategiaa. Lähtömateriaalia oli vähintäänkin riittävästi. Olimme tavoitteellisia ja typistimme reilut parikymmentä slidea yhteen kuvaan. Emme menettäneet mitään olennaista.

Luin jostain hyvän ohjeen, että muuttolaatikot kannattaa teipata kiinni ja valmis paketti merkitä pakkauspäivämäärällä. Jollei teippiä ole avattu kolmeen vuoteen, on sisältö aika kierrättää. Sama pätee työtapoihin. Vanhasta kannattaa päästää irti.

Sisustussuunnittelija Tomi Kouvola kiteytti eilisessä Hesarissa: ”Ihmiset eivät ymmärrä, miten kodin ulko-ovea pitäisi käyttää. Liikkeen pitäisi olla vastavuoroista: kun viet jotain sisälle, vastaavasti jotain täytyy lähteä ulos.” Elämä on ulko-ovi.

Työ on ainakin minulle hyvin mielekästä ja palkitsevaa. Mutta omia työtapoja pitää osata huoltaa. Ei aikaakaan, kun pätemättömyytensä tasolle kasvaneen organisaation ketterät toimintamallit muuttuvat pelkiksi puheiksi ketteristä toimintamalleista.

Vähemmän on enemmän. Muistan aina, kun isäni sanoi, että organisaatiossa itsetunnoltaan heikoimmat ympäröivät itsensä näkyvimmillä vallan tunnusmerkeillä. Asiakkaat eivät maksa niistä. He maksavat  rohkeudesta keskittyä olennaiseen.

Miksi en lopeta valehtelemistani?

No Comments

Ei puhuta nyt heikkouksistani. Puhutaan vahvuuksistani: Olen innovatiivinen ja innostava, nopea ja myyntihenkinen, persoonallinen ja itsevarma. Koska minulla ei ole vähäisintäkään kykyä tai halua kameleonttimaisuuteen, se tekee minusta erottuvan ja muistettavan. Puhun sinulle aivan samalla tavalla kuin hänelle. En edes yritä muuta. En osaisikaan.

Kun olen innostunut, olen vilpittömän innostunut. Toisessa vaakakupissa on ajoittainen suunnaton vitutus. Ei puhuta siitä. Tiedän innostukseni olevan kausiflunssan tavoin tarttuvaa sorttia. Minusta olisi kohtuu helppo jalostaa karismaattinen saarnamies. Luulen, että monet heistä ovat kaltaisiani. Meitä erottaa se, että uskomme on erilaista. Minun julistamani usko on maallista. Uskon myyntiin ja markkinointiin. Uskon brändinrakennukseen ja persoonallisuuteen. En väsy puhumaan niistä. Itsetuntoani hivelee, kun näen viestini menevän perille. Koen tekeväni arvokasta työtä, sillä saarnani on auttanut montaa organisaatiota löytämään paremman itsetunnon. Epistolani päättyessä alkavat ongelmat. Olen oppinut tunnistamaan luissani ja ytimissäni, miten pelkäämäni kysymys lähestyy: ”Oletko vain myyntimies vai osallistutko yhteistyöhön myös kaupan jälkeen?” Kyllä osallistun, kuulen vastaavani. Ja totta se onkin. Minua ei pysty edes estämään osallistumasta.

Epäilen asiakkaan kuitenkin tarkoittavan, että osallistunko yhteistyöhön markkinoinnin suunnittelijana. Yritän osallistua, mutta kollegani ovat siinä minua parempia. Minun pitäisi oikaista asiakasta, että osallistun, mutta tiimissä minun vastuullani on markkinoinnin mekanismien ja toimenpiteiden jalkauttaminen myynniksi. Mutta en sano sitä, koska luulen, että minua arvostetaan enemmän markkinoinnin kuin myynnin ammattilaisena. Ainakin omassa mielessäni myynnillä on sanana paljon markkinointia rahvaanomaisempi sointi. Jos lakkaisin valehtelemasta itselleni, osaisin olla ylpeä siitä, että ehkä olen parempi myynti- kuin mainosmies. Siinä ei ole mitään hävettävää. Päinvastoin. Asiakkaistakin suurempi osa etsii apua myyntiin kuin markkinointiin. Eivät hekään kehtaa sanoa sitä aina ääneen.

Markkinointi ilman myyntiä on yhtä turhauttavaa kuin ukkonen ilman sadetta.

 

 

 

Older Entries