Tavoite ja kontrolli

No Comments

Kun istun junassa Turun ja Helsingin välillä, asetan jokaiselle matkalleni tavoitteen. Oli tavoite sitten 30 sähköpostiin vastaaminen tai asiakaslehtijutun viimeistely, tapanani on tavoittaa se. En voi elää ilman selkeää päämäärää. Tavoitteellisuus on elämäni tarkoitus.

***

Pitkälle lennolle lähtiessäni tarkistan aina lentoajan. Sitten tsekkaan matkakirjani sivumäärän, pistekoon ja arvioin tekstin haasteellisuuden. Koen onnistumista, mikäli luku-urakka on valmis puoli tuntia ennen laskeutumista. Tapanani on onnistua.

***

Kun käyn puhumassa, en käy vain jakamassa kokemuksiani ja näkemyksiäni. Käyn rakentamassa muistijälkeä. Jos katsomossa on 200 ihmistä, minulle riittää, että 5 % heistä kokee ahaa-elämyksiä. En ole kaikkea kaikille. Toivottavasti olen edes jotakin jollekin.

***

Tavoitteellisuuteni ja kontrollointini huipentuu IKEAssa. Olen ennalta kellottanut ajan ovelta ovelle. Kuljen laput silmillä sivuille vilkuilematta. Katseeni pysyy koko ajan pallossa. Tein eilen täydellisen suorituksen. Kolme kärryllistä tavaraa minuutilleen tavoiteajassa ja eurolleen budjetissa.

***

Tein jo tänään töitä. Sen jälkeen kävin tapani mukaan lukemassa lehtiä ruotsalaishenkisessä löylyttömässä saunassa. Etsin lämmössä jotakin uutta reseptiä sunnuntain päivällispöytään. Lohi-currykeittoa se on. Kohta rentoudun. Katson lineaarisesta televisiosta väkisinhiihdon perinteistä.

***

Jos totta puhun, ilman tavoitteellisuutta en pystyisi rentoutumaan. Voin hyvin, kun tinkini on tehty: kun tiedän tavoitteen ja mittarit sen arvioimiselle. Kun teen kampanjaa asiakkaalleni, soitan ensimmäisenä mahdollisena hetkenä ja kysyn: ”Miten kauppa on käynyt?”

***

Onko vain onnistuminen tärkeää? Ei se niin voi olla. Tärkeintä on päämäärä ja vilpitön yritys sen tavoittamiseksi. Aina ei onnistu. Silloin pysähdytään, keskitytään ja tehdään korjaavat toimenpiteet. Joskus mielenkiintoisin reitti perille kulkee kiertotien kautta.

 

Unohdinko olla parempi mies?

No Comments

Kello on puoli seitsemän aamulla. Heräsin kiitettävän levänneenä kapkaupunkilaisessa hotellissa. Tänne päästäkseni lensin 16 tuntia. Käyttämäni kerosiini on polttanut stigman omaantuntooni. Paraneeko se päästöjä kompensoivan lentomaksun maksamisella?

Lentomatkustaminen aiheuttaa maailman hiilidioksidipäästöistä 2,5 %. Sementtiteollisuus 3-4 -kertaisen määrän. Yhteen kahvikupilliseen kuluu vettä 140 litraa. Golfkenttien kasteluun käytetään päivittäin vettä kymmeniä miljardeja litroja. Kuivuudesta kärsivässä Nevadassa tai Andalusiassa jopa kolmannes makeasta vedestä kuluu viheriöiden kasteluun. Kapkaupungissa oli vuosi sitten vakava vesipula. Tilanne on nyt korjaantunut, mutta kriisi korjasi myös asenteet. Vettä säästetään yhä ja säästämisestä puhutaan. Pakko on paras motivaattori.

En juo kahvia. Jos keskiverto suomalainen juo viisi kupillista päivässä, säästän vuodessa vesivaroja yli 250.000 litraa. Puhumattakaan siitä, etten pelaa golfia. Jouluisin Suomessa myydään 1,5 miljoonaa joulukuusta, joista joka kolmas on tuontitavaraa. Mitä tuhlausta! Emme hanki kuusta. Emme ammu uudenvuoden raketteja. Muistaakseni Suomessa on parisataa lisensoitua mäkihyppääjää, joista 4-5 kiertää maailmancupia. Betonisen hyppytornin rakentaminen muutamalle harrastajalle ei ole ympäristöteko. Mäkien ja alastulorinteinen muovitus ja lumetus, lukemattomat treeni- ja kilpailumatkat, ylisuuret keinokuitupuvut… Veikkaan, että yhden suomalaisen keräämän maailmancup-pisteen hiilijalanjäljellä täysi Airbus lentää lukemattomia kertoja Helsingistä Tokioon. En hyppää mäkeä.

Ostin jouluksi viisi lahjaa ja sain kaksi. Ostamistani lahjoista neljä viidestä oli virtuaalisia. Toki teatterilahjakortin tai konserttilipun lunastaminenkin aiheuttaa päästöjä. Käytin jouluna moninkertaisen ajan pakkausmateriaalien lajitteluun ja kierrättämiseen kuin niiden avaamiseen. Muistan olla joka vuosi hiukan parempi mies. Silti mietin aamulla, pitikö sitä nyt lähteä Etelä-Afrikkaan. Piti. Emme tulleet tänne (vain) maisemien takia. Tulimme rakkaiden ihmisten takia. Kaiken arvoa ei voi mitata laskureilla. Elämästä pitää olla lupa myös nauttia.

Täydellinen joulu

No Comments

Sisustuslehtien joulujutut ovat minulle kuin tulipalot pyromaanille. Kamalan kauniita. Tiedän, että ne ovat väärin, mutta en vain pysty olemaan lukematta niitä. En tiedä, mikä minua koukuttaa tarinoissa, joissa päähenkilö aloittaa jouluvalmistelut jo kuukausia ennen juhlaa. Ovikranssien pajurungot on maalattu tänä vuonna jo ajoissa matalla kalkkimaalilla ja tytöille on hankittu kierrätysjuuttikankaiset mekot. Felix-koirakin on saanut luonnonvärisen tekoturkistorkkupeiton. Syksyn trendiväri – poltettu oranssi – on ajoissa ennen joulusesonkia poistettu metallihohtoisen viininpunan tieltä. Hillitty kiilto luo kiinnostavan kontrastin vaatimattomuutta ilmentävien luonnonmateriaalien kanssa. Joulukuusi on luonnollisesti aito ja se onkin hankittava ajoissa, sillä puistoon antavan ruokasalin nurkkaan täydellisesti sopivia nelimetriä latvakuusia ei ole helppo löytää. ”Perheen isäntä laittaakin kellon soimaan kuusikaupan alkamisaamuna jo aamuviideltä ja lähtee perheessä sukupolvia kulkeneen nahkapunoksisen termospullonsa kanssa kuusijahtiin”, naurahtaa lapsuudenkodin taloudenhoitaja Sigridin käsinkirjaileman jouluessun päälleen kietaissut kiireinen emäntä. Termospulloon on laitettu matkaevääksi luomusiideripohjaan keitettyä valkoista glögiä, joka on tänä jouluna maustettu seljalla ja veitsenkärjellisellä Madagaskarin vaniljaa. Kertakäyttötavaranpaljous ahdistaa ympäristön tilasta huolestunutta perhettä. Lahjat ovatkin tänä vuonna virtuaalisia: yhteistä aikaa ja elämyksiä perheen kesken, mutta kuusen alle on kasattu näyttävä valikoima silkkipapereihin sävy sävyyn kiedottuja lahjapaketteja, koska ne näyttävät perhepotretissa hyvältä. Pakettien rusetit ovat tänä jouluna näyttäviä ja metallisävyjen tukena on puuterimaisia materiaaleja ja aitoja havunoksia. Samassa ovikello soi ja tattaripuuroa hauduttava kiireinen emäntä ennättää avaamaan oven. Samassa taloyhtiössä asuvat kakkoskodin kesänaapurien lapset käyvät eteisessä esittämässä tänäkin vuonna ihanan joulutanssikuvaelmansa. Musiikki soitetaan suvussa yli sata vuotta kulkeneesta gramofonista. Savikiekkojen ihana rahina tuo joulun tunnelman. Esitys huipentuu lasten saamiin poskisuudelmiin ja kiitokseksi annettuihin käsintehtyihin perinteisiin piparminttusauvoihin, joita perheen emäntä aina varaa yllätysvieraiden varalta. Joulu – eikä elämä yleensäkään – ole sitä miltä se näyttää. En usko, että kukaan kirjoittaa juttuja täydellisen joulun tavoittelusta aiheuttaakseen kenellekään riittämättömyyden tunnetta tai ahdistusta. Se olisikin talven suurimman juhlan hengen vastaista. Täydellisenä jouluna jokainen meistä riittää juuri sellaisena kuin on. Minä olen täydellinen. Sinä olet. He ovat. Hyvää, täydellistä joulua!

Bossladyn herkkukoriyllätys

No Comments

Riina kutsui joukot koolle neukkariin klo 14. Presentaatio on viritetty valmiiksi ja Massukat (aka Bernard-Massard) kaadettu viinitilan omiin lahjalaseihin. Prese oli ytimekäs, muttei vähäeleinen. Runsaat, animoidut efektit varastivat huomion näytön väärältä kuvasuhteelta.

Saimme Bossladylta tehtävän: Jokaisella oli 30 minuuttia aikaa käydä kokoamassa oma 50 euron herkkukorinsa Wiklund Herkussa. Vaikka tehtävä oli selkeä yksilötehtävä, tiimiydyimme vaistomaisesti neljään ryhmään.

Tehtävä oli hieno. Jokainen ryhmä pysyi aikataulussa eikä yksikään ylittänyt budjettiaan. Mitä muuta projektinjohto-organisaatiolta voisi odottaakaan? Olin maksamassa oman tiimimme ostoksia. Syrjäsilmällä katselin kollegoitteni tavaroita. Minua hymyilytti. Olisin osannut miltei arvata heidän ostokäyttäytymisensä. He eivät ostaneet itselleen, vaan omaa herkkukoria kerätessäänkin he olivat selvästi ajatelleet muita ihmisiä. Sellaisia he ovat – työkaverini. Heillä on joulumieli sydämessään myös arjessa.

He vain yrittävät täyttää vanhempiensa toiveet

No Comments

Olen kirjoittanut joskus tuija-ilmiöstä. Itse olemme hankkineet pihamme ikivihreät 50-senttisinä taimina. Vuosien mittaan niistä on kasvanut 4-5-metrisiä jättiläisiä. Meidän tapamme on vanhanaikainen. Nykyisin havupuut tuodaan pihoihin täysikokoisina. Keskeneräisyys on näinä täydellisyyden tavoittelun aikoina häpeäksi.

Tupaantuliaiset ovat ovella. Tuijat on istutettu kaivinkoneilla ja savimaahan painuneet telaketjun jäljet on saatu peitetyksi siirtonurmella ja etelärinteen kuntalla. Mutta olohuoneesta puuttuu sohvaryhmä ja ruokapöydän tuolit. Asko ja Isku ovat no-no ja aitoihin Eames-tuoleihin ja Barcelona-sohvaan eivät rahat riitä. Hankitaan kopiot.

Kopioidaan myös naapureiden elämä. Kesällä pitää tänä vuonna mennä sinne, hiihtämään talvella tuonne. Hitto, että piti mennä ostamaan se uusi katumaasturi kakkosautoksi juuri, kun siitä tuli uusi malli 14 millimetriä virtaviivaisempine ajovaloineen ja latteine pakoputkineen. Kyllä sen kaikki huomaavat, että meidän auto on wannabe facelift -mallia.

Tällaiseen Solsidan-elämään syntynyt lapsi on moninkertaisesti enemmän väliintulon tarpeessa kuin rakastavassa, mutta vähävaraisessa perheessä elävä lähiölapsi. Kun vanhemmat ovat baila-baila St. Tropezissa, he ostavat pois eroahdistuksensa jakamalla ilman valvontaa ja rakkautta kasvaville lapsilleen avokätisiä viikkorahoja.

Helppo elämä, rikas isä ja koira.

Pintaliitäjävanhempien lasten irrallisuus ei ole vain televisiosarjojen todellisuutta. Se on totisinta totta. Ja ei, viikkorahoja ei investoida Keltaisen kirjaston romaaneihin, uusiin nappiksiin eikä akustisen kitaran kieliin. Perille halutaan nopeammin. Lukeminen ei kannata, koulut ja harrastukset lopetetaan, mutta elintasosta ja huippaavista haipeista ei tingitä. YOLO. Sekin pikakelauksella. Kunnes jonkun nauha katkeaa.

Älkäämme ihmetelkö elämänhallintansa menettäneitä lapsia. He ovat hyviä lapsia. He ovat vain etsineet vanhempiensa hyväksyntää. Heistä on tullut juuri sellaisia, millaisiksi heidät on kasvatettu.

Tämähän näyttää ihan aidolta.

Voitko sä ohjata hetken?

No Comments

Tunnekuohu tuli puun takaa. Olimme eilen ystävien kanssa Jiri Nikkisen Beatles-tribuuttikonsertissa. Tyhjänpäiväinen Beatles ei koskaan ole kuulunut soittolistoilleni. En odottanut illalta ihmeitä. Itselleni yllätykseksi vaivuin konsertissa aivan omiin maailmoihini. En muista mikä kappale tai välispiikki minussa herätti poikkeuksellisen vahvat ja optimistiselle vartalotyypilleni poikkeuksellisen synkät muistot. Se oli ehkä 70-luvun loppupuolta. Minua muutaman vuoden vanhempi pikkuserkkuni oli käymässä uuden tyttöystävänsä kanssa. Lähdettiin punaisella Ford Escortilla Yyteriin. Autossa oli pisarapeilit. Pirunkynneltä Kokemäenjoen suistoon laskeva Valtatie 11 – Tampereentie – oli juuri ylittänyt Kirkkojuopan, kun ratissa ollut pikkuserkkuni kysyi Saaren baarin kohdalla tyttöystävältään, että ohjaatko sä, kun sytytän tupakin. Sanoivatko huittislaiset tupakkaa tupakiksi? Sellainen muisto minulla on. En muista tupakkabrändiä, mutta sen muistan, että aski oli kaivettava jostakin penkkien välistä ja materiaali oli sellaista rypistyvää, jossa oli joukossa tinapaperinkaltaista. Minulla oli sininen t-paita, jossa oli valkoisia palloja. Siitä olen varma. Radio tai kasettisoitin soi – liekö sitten ollut Beatlesia – tuuli puhalsi sivuikkunoista. Kikkarahiuksinen pikkuserkkuni nauroi savupilven keskellä silmät sihrussa. Saarenluodon sittemmin jo varhain lopetettuun huoltoasemaan ja sen yhteydessä toimineeseen baariin liittyy mielessäni aivan liikaa dramatiikkaa: Ala-astelaisen luokkakaverini perheen auto-onnettomuus, jossa isän ohjaama tummanharmaa Fiat jäi rekan alle huoltoaseman pihasta lähtiessään. Kaverini äiti ja pikkusisko menehtyivät onnettomuudessa. Muutama vuosi myöhemmin, minua pari-kolme vuotta vanhempi poika räpläsi rautalangalla baarin pajatsoa ja jäi kiinni filungistaan. Suomalaiseen tapaan teini ratkaisi ongelman ampumalla itsensä haulikolla. Kerrottiin totena, että laukaisussa olisi käytetty samaa rautalankaa kuin pajatson tyhjennyksessä. Suomalainen ei voita aina. 80-luvulla meilläpäin ei ollut luontevaa seurustella yli luokkarajojen. Yläasteella luokkakaverini, paikallinen seurapiirityttö kuitenkin ihastui itseään neljä vuotta vanhempaan amis drop-outiin. Filmaattinen pari. Täältä tullaan elämä. Poika haki tytön Sillankorvan koululta autollaan ja he ajoivat joka iltapäivä viettämään yhteistä aikaa syrjemmälle – Saaren baariin. Rakkaus loppui aikanaan ja tyttö muutti uuden miehensä kanssa paikkakuntamme tunnetuimpaan yksityiskotiin. Onni jäi lyhytaikaiseksi, sillä syöpä vei hänestä voiton jo nuorena. Parhaat perhetuttumme ostivat sittemmin koko huoltoasema-alueen. Ihailin kovasti tätä räiskyvää, suurieleistä ja kaunista perhettä. Mutta ei heilläkään mikään mennyt niin kuin olisi suonut. Ehkä se on juuri ennalta-arvaamattomuus, mikä tekee elämästä elämisen arvoisen. Vuosien myötä ihminen jalostuu ymmärtämään, et se mikä oli eilen itsestään selvää, ei ole sitä välttämättä tänään. Eikä se ollut eilenkään. Vähitellen sen oppii ymmärtämään. Vähitellen sitä oppii arvostamaan.

 

 

 

 

Osaatko katsoa markkinointiasi asiakkaan silmin?

No Comments

Laiskuus on kehittymisen pahin vihollinen. Jos se toimi 90-luvulla, miksi mennä korjaamaan ehjää. Ei ole vanhan kunnon AIDA-mallin ylittänyttä: Herätät huomion, sitten kiinnostuksen, lisäät ostohalua ja saat aikaan toimintaa. Attention > Interest > Desire > Action. Malli jalkautetaan puhelinbuukkausfirman myyntiräppiin: kylmäsoitto, omakehu, katteeton lupaus ja kalenterikutsu. Menestys on varmistettu, kun toimintamalli integroidaan autuaaksi tekevään myynnin automaation alustaan.

Kuvasin yllä karrikoiden narsistisen brändinrakentajan ja myynnintekijän maailmankuvan.

Mitä sitten tilalle? Yritin jäsentää mielessäni omaa toimintatapaani. Yllätykseni oli suuri, kun sain senkin sopimaan samaan AIDAan. Samoissa kuorissa on vain uusi sisältö.

A = Arvot

Kirjoitan paljon sosiaalisessa mediassa. Tapaan ihmisiä kasvotusten. Kerron omista ja organisaation arvoista. Ne ovat minulle tärkeitä. Ne ovat meille tärkeitä.

I = Intohimo

Ihmiset eivät muista juurikaan, mitä sanoit. Ne muistivat, miten sanoit. Olen aina tosissani. Sanominen lähtee sisältäni. En sano sitä, mitä oletan toisen haluavan kuulla.

D = Dialogi

Saatan olla se, joka aloittaa. Keskustelun avaus on monesti sen vaikein osa. Tärkein osa on virittäytyä kuuntelulle. Kun mielipiteeni saa vastakaikua, tiedän onnistuneeni.

A = Avoimuus

Rohkeat mielipiteet aloittavat keskustelun, mutta omat näkemykseni ovat parhaimmillaankin keskeneräisiä. Vain avoimuus voi auttaa meidät toistemme lähelle.

Arvot > Intohimo > Dialogi > Avoimuus on minulla toimiva malli. Oletko miettinyt, mikä toimii sinun kohdallasi?

 

 

 

 

 

 

 

Small talk on iso asia

No Comments

Olin kolme päivää työmatkalla Amsterdamissa. Olisin selvinnyt matkasta parissakin päivässä, mutta perjantain paluulennon valitessani matkat tulivat edullisemmaksi kuin mitä yksi lisäyö kustansi hotellissa. Ajattelin purkaa to-do -listaani tekemällä etätöitä kahviloissa. Enkä nyt tarkoita coffeeshopeja, mutta rehellisyyden nimissä pitää tunnustaa, että tein onnistuneesti töitä myös hotellin eloisassa lobbybaarissa. Grolsch!

Työt tulivat tehdyiksi. Sain kylkiäiseksi myös tärkeää oppia ihmisten välisestä kommunikaatiosta. Olen kait hyvin helposti lähestyttävä ihminen. Pyöreä pään muotoni ei pelota satunnaista kanssaihmistä ja kun tapanani on kuulemma katsella muita ihmisiä lapsenomaisen avoimesti, moni tulee puhumaan kanssani. Tämä kerta ei ollut poikkeus.

Lapsena juomani Kokemäenjoen suiston pohjavesi ei edesauttanut sosiaalisten kykyjeni rakentumista. Porilaiseen tapaan small talk -taitoni olivat pitkään – tua noi – viitteellisellä tasolla. Hollannissa huomasin, että moni alkoi jutustella kanssani niitä näitä. Puhuin ajoittain puhelimessa, ja sen innoittamana arvuuteltiin äidinkieltäni. Yhtä kiinnosti, mitä kirjoitan, kun vaikutin niin innostuneelta näpytellessäni. Lippalakissani oleva Insta-friendly peilikuvateksti on varsinainen jäänmurtaja. Joka tapauksessa, kun keskustelu oli edennyt pari minuuttia, tuli täsmäiskun aika. Koska olin jo melkein tuttu, minulta oli luontevaa kysyä, voinko lainata laturiani, osasinko käyttää hotellin suihkua (no, en!) tai sopiiko minun vartioida kassia tupakoinnin ajan. Tottakai. Mikäs tässä. Tuttujen kesken.

Kaltaiselleni ujohkolle, mutta mielipiderikkaalle henkilölle small talkin suuri kaupallinen mahdollisuus on sosiaalisessa mediassa. Siellä on helppo jutustella, rakentaa ystävyyksiä ja kertoa omista arvoistaan. Kun potentiaalinen asiakas päättää uudesta kumppanistaan kahden tasavertaisen vaihtoehdon välillä, valinta kallistuu helposti tutumman puoleen. Sosiaalisessa mediassa tuntemattomasta voi kasvaa puolituttu, puolitutusta tunnustettu asiantuntija, asiantuntijuudesta kauppa. KLING! Ja vaikka ei aina kilahtaisikaan, maine vahvistuu. Oletko koskaan miettinyt, millainen maine sinulla on sosiaalisissa verkostoissa?

Ylpeilyä ja haaveilua

No Comments

Syksy on ollut palkitseva. Olen saanut seurata rinnalta, miten rakkaat ystävät ovat menestyneet työ- ja yrittäjäurillaan. Olen vilpittömän iloinen heidän puolestaan. En osaa ollenkaan kadehtia muiden menestystä. Menestys tuo mukanaan lieveilmiöitä, jotka veisivät minut totaaliselle epämukavuusalueelle. Olen ulospäinsuuntautunut, rohkea ja itsevarmakin, mutta kavahdan olla huomion keskipisteenä. Sain kouluaikoina paljon huomionosoituksia. Olisin nauttinut niistä enemmän, jos niistä ei olisi kerrottu kenellekään. Ajatus puheiden pitämisestä jopa läheisimmässä perhepiirissä ahdistaa. Osaan kirjoittaa hyvän puheen – ja pitää huonon. Mutta rakastan istua katsomossa, kun ystäväni puhuvat ja loistavat lavalla.

Luultavasti edellä kerrotusta johtuen olen ajautunut työhön, missä minulla on etuoikeus kirjoittaa lyriikoita muiden esittämiksi. En kirjoita koskaan mitään, mikä ei ole totta. Kuuntelen asiakkaitani ja rohkaisen heitä korostamaan omia vahvuuksiaan. Neuvon heitä usein tuomaan sanomiseen enemmän tunnetta ja yritystasollakin haluan viestintään lisää tarinallisuutta ja henkilökohtaisuutta.  Se kuinka sanotaan, ei ole tärkeämpää kuin se, mitä sanotaan. Mutta sanomisen tapa on käytännössä aina muistettavampaa kuin sisältö. Markkinoinnissa vastaanottajan puhuttelu, liikuttaminen ja koskettavuus tuovat viestiin erottuvuuden ja muistiarvon. Mutta edellisiin ei kannata ripustautua ennen kuin faktapohja on pitävä ja rehellisyys läpikäyvää.

Ja kun ihan totta puhutaan, osaan minä kadehtia. Kadehdin määrätietoisesti joidenkin ihmisten loputtomalta tuntuvia lomia;) Ja Toni Wirtasta. Jos onnistuisin työlläni antamaan yhdellekään ihmiselle yhtä paljon voimaa kuin mitä Valot pimeyksien reunoilla on minulle antanut, olisin palkintoni ansainnut. Nauttisin siitä piilossa. Mutten yksin.

Sadetakin mukanaan tuoma häpeä

No Comments

Juna Turkuun. IC-juna on vaihtunut Pendolinoon. Niin käy joskus. No probs. Minulla on lippu ekstra-luokkaan. Matkustan siellä työrauhan vuoksi. Teen matkat aina intensiivisesti töitä. Junakaluston muuttuessa kaksikerroksisesta yksikerroksiseen lippuihin merkityt paikat eivät luonnollisestikaan päde. IC-junan ykkösvaunu on lemmikeille, Pendolinossa ykkönen on ekstra. Tulen junaan pari minuuttia ennen lähtöä, ja ainoa vapaa paikka on kahden koirallisen matkustajan välissä. Konnari toki kuuluttaa, että kalusto on muuttunut ja tässä junassa ykkönen on ekstra ja vaunut 2-6 ovat vapaana peruslipulla maksaville. Tosin ravintolavaunusta kuulutetaan perään, että kolmoseen saavat tulla vain maksavat asiakkaat. Kuulen ympärilläni olevien ihmisten puheista heidän tietävän olevansa väärässä vaunussa, mutta eivät inahda siirtyäkseen. Yksi pariskunta sanoo puhuvansa ruotsia ja esittävänsä ymmärtämätöntä, mikäli heitä pyydetään siirtymään. Minun luitani ei matka eläinvaunussa haittaa, vaikka Telfastit ovatkin kotona. Enemmän haittaa puolitoista tuntia yhtä mittaa kännykkäänsä turhanpäiväisyyksiä pälättävä koiraton kanssamatkustaja. Suurin ärsytykseni tulee tässä: Konnari tarkistaa liput ja huomaa, että valtaosa matkustajista on väärässä vaunussa. Edessäni olevan neljän hengen istuinryhmän valtaa nuori nainen, kaksi matkalaukkua ja koira. Hänen paikkansa on junan toisessa päädyssä. Tyttö kysyy, pitääkö hänen nyt siirtyä kantamuksineen junan vastakkaiseen päähän. Minun puolestani voit olla tällä kertaa tässä, mutta onko matkustajilla jotakin tätä vastaan, hän kysyy ääntään korottaen. Sattuuko täällä olemaan esimerkiksi jotain superallergisia. Olisiko minun pitänyt nostaa käteni, miten määrittelen allergisuuteni asteen, pitääkö se todistaa, olisiko konnari voinut tarjoutua auttamaan tavaroiden siirtämisessä oikealle paikalle? En nosta kättäni, mutta turhautuneena kysyn lipuntarkastajalta, että missä ovat lipun hintaan kuuluvat päivän lehdet, vaikken aio niitä edes lukea. Hän vastaa päätään kääntämättä, että jos niitä ei ole hattuhyllyn koreissa, joku on ne varmasti sitten vienyt. Minä näen tyhjät korit. Kohta käyn kolmosvaunussa katsomassa maksavia asiakkaita. Kaivan kahvikolikot jo taskustani, kun huomaan niiden toisenkin puolen. Aamujuna oli 40 minuuttia myöhässä ja tämä on ajoissa. Intialaisissa junissa tuskin olisi tarjolla edes istumapaikkoja tai pätkivää junaverkkoa. First world problems. Kehtaankin purnata, vaikka maailma hukkuu mikromuoviin ja Putouksella oli 300.000 katsojaa vähemmän kuin vuosi sitten. Kimi sentään voitti. Paljonko senkin voiton eteen uhrattiin kumia ja bensiiniä. Säätiedotus sentään piti paikkansa. Ulkona sataa. Minulla on mukana iloisen keltainen sadetakki. Mistä tiedän, onko se vastuullisesti valmistettu? Tarkistan. Pesulapussa lukee Made in China. Itseinho ja häpeä vuorottelevat pienessä mielessäni.

Older Entries