Vinkkejä megafonin ostajalle

No Comments

Markkinointi & Mainonnassa oli perjantaina artikkeli siitä, miten Google on päättänyt estää seuraavan parin vuoden kuluessa Chrome-selaimesta kolmansien osapuolten evästeet.  Jaoin jutun somessa ja totesin, että juttu oli mielenkiintoinen, mutta hieman vaikeasti avautuva. Korkealle arvostamani ex-kollega, Econometrics Finlandin toimitusjohtaja Ismo Tenkanen selvensi:

Google siis aikoo jatkossa estää Chrome-selaimeltaan 3. osapuolen evästeet, joita mainonnanhallintajärjestelmien evästeet yleensä ovat. Googlen omat analytiikkaevästeet ovat 1. osapuolen evästeitä. Käytännössä tämä lopettaa selainperusteisen kohdentamisen, jolleivat mainonnanhallintajärjestelmät keksi muuta tilalle. Eli Zalando ei enää seuraisikaan meitä kolmea viikkoa tarjoamalla juuri niitä kenkiä, jotka juuri ostit heidän verkkokaupastaan 😉 Rohkeimmat saattavat tosin epäillä, että Googlen omistuksessa olevan DoubleClick-mainonnanhallintajärjestelmän evästeitä tämä esto ei koske. Jatkossa saatetaan kuitenkin taas tarvita niin hyviä mainoksia, että ihmiset löytävät niiden luo ja kutsuvat kaverinsakin katsomaan.

Seurannan väheneminen, yksityisyyden vahvistuminen ja sisällön laadun paraneminen ovat kaikki hyviä uutisia. Ne ovat sitä ainakin minulle. Niiden tulisi olla sitä myös mainostajille. Ostin pari viikkoa sitten Farfetchilta uuden lippiksen. Löysin sen ihan itse. Verkkokaupan myyntipuheen mukaan kyseessä oli varaston viimeinen yksilö. Nyt Farfetch on kuitenkin pari viikkoa seurannut minua kaikkialle ja tarjonnut ostettavaksi jo puolitoista viikkoa sitten DHL:n kotiini tuomaa varaston viimeistä lakkia. Valehteva Stalkkeri-Farfetch ärsyttää minua.

Mainonnassa uudet välineet muuttuvat usein itsetarkoituksiksi. Olemme hakoteillä silloin, kun sanomisen muodosta tai kanavasta tulee tärkeämpää kuin sen sisällöstä. Stöpselin voi vetää irti seinästä, kun esimerkiksi tekstintuotantoa ohjaa enemmän hakusanaoptimointi kuin pyrkimys rikkaaseen ja lukijaa palvelevaan sisältöön. Tai silloin, kun markkinointiviestinnän rooli muuttuu aidosta tiedon välityksestä tavoitteeksi siirtää pahaa-aavistamaton kuluttaja nolliksi ja ykkösiksi myyntifunnelin laveaan päähän.

Markkinointiviestintä ON kestävyyslaji. Brändinrakennus EI OLE välineurheilua. Kestäviä suhteita rakennetaan kurinalaisuudella, määrätietoisuudella ja aitoudella. Tässä työssä tekniset vipstaakit ja algoritmit ovat aina renkejä. Sisältö on tärkeintä. Aina. Ennen kuin ostat megafonin, mieti: Mitä, miksi, kenelle ja millä äänensävyllä haluat puhua.

 

Vahvan ihmisen keskeinen heikkous

No Comments

Olen onnellinen. Työelämässä hommat ovat sujuneet tammikuussa yhtä hyvin kuin vapaalla. En ole aikoihin voinut näin hyvin. Tässä kirjoituksessa ei ole mitään kritiikkiä, paitsi itseä kohtaan.

Viime viikolla näin poikkeuksellisen tärkeän ystäväni vuosien tauon jälkeen. Olin uskotellut itselleni, etten ollut kaivannut häntä. Olin valehdellut itselleni. Kun taas tavattiin, sydämeltäni putosi taakka. On kaksi syytä, miksi kerron tästä: Tällä viikolla ystäväni Crisi kirjoitti siitä, miten hän sairastui vahvuuteen. Hänen rohkeutensa kosketti minua väkevästi. Tänään luin Talouselämästä Hanna Eskolan upean jutun työyhteisön psykologisesta turvallisuudesta. Sekä Crisin että Hannan kirjoituksissa välittyi näkemys siitä, miten moni meistä kantaa mukanaan ahdistavia pelolla johtamisen kokemuksia vielä vuosien jälkeen.

Olen ollut siellä. Olen joutunut joskus työskentelemään ympäristössä, jossa turvattomuuden tunteen luominen oli osa vallankäyttöä. Mielipiteitä väheksyttiin. Ja silloin kun ne jätti kertomatta, syytettiin vaikenemisesta. Minua tuntevat ihmiset tietävät, että harvoin vaikenen. Koska olen vahva.

Koska olen vahva, huudan tornien kaatuessa, ettei mitään hätää. Koska olen vahva, haluan näyttää, miten vastoinkäymiset selätetään. Asetun poikkiteloin epäreiluuden edessä. Puolustan ystäviäni kohtuuttoman kritiikin edessä. Mietin iltaisin ratkaisuja mitä moninaisempiin haasteisiin. Koska olen vahva, olen usein myös yksin. Yksin ollessani en aina jaksa hoitaa omia asioitani.

Olen siitä etuoikeutettu, että minulla on monta rakasta, lojaalia ja pyyteetöntä ystävää. Tämän yhden kanssa historiani on poikkeuksellisen pitkä. Hänen seurassaan minulla saattaa olla erityistä uskallusta olla heikko. Ei ole ehkä tarvetta olla, mutta nyt voin taas pitkästä aikaa kuulla korvissani hänen sanansa: ”Älä nyt tuollaista murehdi. Hoidetaan se juttu.” Jo pelkkä mahdollisuus helpottaa.

Tarjouksiin kirjoitettu virhe

No Comments

Työskentelen yrityksessä, jonka liikevaihto kasvoi juuri päättyneellä tilikaudella 119 % edellisestä. Prosentit ovat prosentteja, mutta niiden takaa paljastuu, että viime vuonna yrityksestämme valmistui asiakkaillemme 531 toimeksiantoa, siinäkin kasvua vuositasolla yli 200 kappaletta. Kasvu on suurelta osalta uuden asiakkaiden luottamuksen voittamista. Vähintään yhtä suurelta osalta se on nykyisten asiakkaiden luottamuksen ylläpitämistä. Jos mainostoimisto – tai miltei minkä alan yritys tahansa – menettää asiakkaansa, siihen voi olla montakin juurisyytä. Kolme yleisintä ovat kokemukseni perusteella seuraavat:

  • Helpoin tie menettää asiakas on jättää laiskuuttaan tekemättä kustannus- ja/tai tuntiarvio tilatusta työstä ja koetella projektin päätyttyä asiakkaan ymmärrystä sopimattomalla laskulla.
  • Hyvänä kakkosena tulee epärealistisesti lupailluista aikatauluista lipsuminen.
  • Kolmantena on kyky turhauttaa asiakas jatkuvilla tiimin ja toimintatapojen muutoksilla.

Näitä seuraavat toimiston proaktiivisuuden puute, kyvyttömyys uudistua ja asiakkaan kuuntelemisen vaikeus (= oman äänen rakastamisen -syndrooma). Mielestämme yritysten välisessä yhteistyössä kohtien 1-3 pitää olla must have -ominaisuuksia. Teemme ennen projektin aloittamista työarviot, aikataulutuksen sekä tiimityksen ja pidämme niistä kiinni. Kun perusasiat on juurrutettu selkäytimeen, se vapauttaa meiltä aikaa kohtien 4-6 kehittämiseen.

On silti joka kerta yhtä ilahduttavaa saada asiakkailta tälläkin viikolla saamamme kaltaista palautetta: ”Kiitos tarjouksestanne. Se oli poikkeuksellisen selkeä sekä hinnoittelultaan että aikataulutukseltaan. Haluamme jatkaa keskusteluja yhteistyöstä kanssanne.” Minulle tämä kertoo vain siitä, että meillä on ollut malttia kuulla asiakastamme ja vastata hänen esittämiinsä toiveisiin selkokielellä. Näin meistä valtaosa tekeekin keskustellessaan ystävänsä kanssa. Jos keskustelukumppanit muuttuvat ihmisistä yrityksiksi, miksi yhteydenpidosta usein tulee mystifioitua ja kryptistä? Yritetäänkö epäselvyydellä piilottaa epävarmuus? Se on turhaa, sillä totuudella on taipumus paljastua ennemmin tai myöhemmin: kustannukset karkaavat, aikataulut venyvät tai tiimi paljastuukin vain tarjoukseen kirjoitetuksi. Näin ei tarvitse olla.

Happea palavalle sielulle

No Comments

Teki mieli kirjoittaa blogi, mutta iski tyhjän paperin syndrooma. Kysyin febussa vinkkejä, ja Miikka ehdotti aiheeksi kirjoittaa erilaisista intohimon lajeista. Kiehtova aihe. Vaikea aihe. En osaa tuollaisesta kirjoittaa. Mutta intohimo jäi kutkuttamaan. Mitkä ovat omat intohimoni? Saanko ohjattua niiden voiman oikeaan suuntaan. Eikö elämän tarkoitus ole jättää jälkipolville jotakin, joka tekee maailman heille paremmaksi?

Tyominäni on monta napsua kotiminääni vimmaisempi. Molemmissa rooleissani on kaksi keskeistä intohimoa. Työssä toimintaani eniten ohjaava intohimo on puolustaa itseäni hiljaisempia. Siitä harvoin saa kiitosta. Valtaansa rakastuneet eivät kuuntele hyvällä mielipiteitä, joita eivät odottaneet kuulevansa. Monesti iltavuorossa saa siivota tuulettimeen osuneen paskan. Toinen työintohimoni on yrittää kertoa monimutkaiset asiat yksinkertaisesti. Elämä on niin monimutkainen konsepti, että selkeys on poikkeuksetta positiivisesti erottava tekijä. Tämä selkeyden tavoittelu ei valitettavasti yllä suulliseen ilmaisuuni.

Kotioloissa kaksi intohimoani ovat kauneuden ja pysyvyyden tavoittelu, josta jälkimmäinen on ensimmäistä vallitsevampi. Rakastan yltiöpäisesti taidetta, musiikkia, kirjoja ja ystävien kanssa yhdessäoloa. Elämässäni on juurikin tästä syystä ennätysmäisesti kerroksellisuutta. Ensin pinoutuivat kirjat ja levyt, sitten taide. Enkä halua luopua mistään. En ystävistäni ja mikä kummallisinta: en vihamiehistäkään. Joskus vielä löydämme toisemme. Se, että olen ehdoton mielipiteissäni enkä pelkää kertoa niitä, johtaa joskus erimielisyyksiin. Osaan suuttua suurieleisesti, mutta aina lopulta lepyn. Sopua solmiessa en enää mieti kumpi oli oikeassa, kumpi väärässä.

Intohimoni on ylpeyttä ja pelottomuutta. Intohimoni on oikeudenmukaisuutta ja anteeksiantoa. Intohimoni on olla uskollinen itselleni. Ainakin tämän viimeisen lunastamisessa koen onnistuneeni kiitettävästi. Jollen olisi, liekki sisälläni olisi tukahtunut.

Teidän olisi pitänyt ymmärtää, etten tarkoittanut sitä.

No Comments

Ruotsin hallitus on jo päättänyt perinteistä tekniikkaa edustavien uusien diesel- ja bensiiniautojen myyntikiellosta vuodesta 2030 alkaen. Nyt naapurimaan valtiovarainministeri Per Bolund kertoo, että hallituksessa on käsittelyssä ehdotus päivämäärästä, jolloin Ruotsissa ei saisi myydä myöskään vanhoihin autoihin fossiilisia polttoaineita. Mitä edelläkävijöitä ruotsalaiset ovatkaan! Hehän profiloituvat vastuullisen maailman esikuviksi. Kuten vuonna 1980, jolloin järjestettiin kansanäänestys ydinvoiman kieltämisestä. Vaihtoehtoja oli demokratialle sopivasti kolme: EI, EI ja EI. Ainoa valinnanvapaus oli päättäminen luopumisen päivämäärästä. Äänestyksen voitti EI ja vuosi 2010. Mutta koska populismi on vain realismin velipuoli, päätös on tietenkin kumottu. Ydinvoima voi Ruotsissa hyvin ja käyttöluvat on myönnetty 2040-luvulle ja uuttakin saa rakentaa kymmenen reaktorin verran.

Pekka Seppänen kirjoitti tänään terävänäköisessä kolumnissaan businessjargonista: ”Murros on käyttökelpoinen sana, koska siihen voi aina vedota, jos ei ole onnistunut liiketoimissaan kovin hääppöisesti. Tai kun tuhannen ihmisen organisaatiota alkaa kutsua ketteräksi, se yhtäkkiä ei tunnukaan jäykältä, byrokraattiselta tai hierarkkiselta, vaan… niin, ketterältä. Ei kömpelöltä ollenkaan.”

Olen saanut nähdä, miten monessa organisaatiossa ketteryys on totta vain myyntipuheissa. Lupauksen lunastavat työntekijät istuessaan edustajiensa välityksellä puolivuosittain toistuvissa YT-neuvotteluissa. Tutuksi on tullut myös huonoja henkilöstöuutisia introamaan lausuttu latteus siitä, että hetki ennen auringonnousua on kylmin. Lausuja tietää jo sanoessaan, että nouseva aurinko on parhaimmillaankin musta. Jälkikäteen hän puolustautuu, että teidän olisi pitänyt ymmärtää, että se oli vain metafora eikä liittynyt erityisesti meidän yhtiömme tulevaisuuden ennustamiseen.

Kyllä me tiedämme. Valehtele ihan keskenäsi.

Leuat liikkuvat kevyemmin kuin jalat. Yritysten verkkosivuilla henkilökunta on poikkeuksetta yrityksen tärkein voimavara. Se on sitä myös rekrytointihaastattelussa. Mutta miten on lupausten jalkauttamisen kanssa? Monessa yrityksessa Walk the talk on käytännön sijasta tuttua vain TED talkeista. Vastuullisuus ei synny sanoista. Luottamus ei synny sanoista. Ne syntyvät pienistä, monesti merkityksettömiltäkin vaikuttavista teoista. Aitoa välittämistä ei voi teeskennellä.

 

Meidän tähtemme

No Comments

Vaakani toisessa kupissa on pitkäjänteisyys, toisessa vimmainen asioihin tarttuminen. Lähipiirini tukemana olen pystynyt kelvollisesti tasapainoilemaan näiden kahden välillä. Tiedän, että hyvää haudutetaan ajan kanssa, mutta jos viikkopalaverissamme 15 ihmistä istuu tunnin, sisäinen excelini laskee yhteisen ajan maksavan yhtiölle kaksi henkilötyöpäivää. Joskus se ahdistaa. Eikö mentäisi jo töihin?

Eilen huomasin toimistomme isoimman salin katossa vapaan kattopistokkeen ja ovenpielessä siihen ilmeisesti liittyvän valokatkaisijan. Tämä avasi mahdollisuuden käydä ostamassa Clas Ohlsonilta valkoisen paperitähden. Koska huonekorkeus on likemmäs neljä metriä, ostin tähdistä suurimman mahdollisen, läpimitaltaan puolitoistametrisen. Vaihdoin sähköjohdon pistokkeen kattorasiaan sopivaksi, mutta määrämittaisuutta tavoitellessani lyhensin johtoa malttamattomuuksissani liiaksi ja jouduin vähin äänin käydä ostamassa uuden johdon.

Tähti oli vihdoin valmis ripustettavaksi ja katto yhä neljässä metrissä. Tiina oli tuonut kotoaan työhuoneensa nurkkaa koristamaan antiikkiset, mutta olletikin miehen painon kestävät puiset A-tikkaat. Niillä yltäisimme kattoon. Paitsi että minua alkoi huimata toiseksi ylimmällä portaalla. Ville otti lennosta ripustusvastuun. Katonrajassa ilmeni, että sähkörasiassa olikin koukun sijaan ripustukseen soveltumaton o-rengas. Kristiina värkkäsi pannuhuoneesta löytämästään paksusta kuparilangasta häthätää s-koukun ja ripustus jatkui. Ville kiipesi, Sanna ja Samu pitivät kiinni tikkaista ja loput henkilökunnasta jännitti puolikaaressa ympärillä. Kulunutta aikaa ei laskettu. Kattoon ripustettiin meidän tähteämme.

Vielä tuntia aiemmin Clasun seinäpiikissä roikkuneesta anonyymistä tähdestä oli tullut meidän tähtemme. Juuri tästä on kyse yhteisen identiteetin rakentamisessa ja vaalimisessa: yhteisistä kokemuksista, yrityksistä ja erehdyksistä, toistemme tukemisesta, yhteisten tavoitteiden saavuttamisesta. Juuri siitä on kyse myös itsenäisyydessä. Meidän itsenäisyydessämme.

Hän katsoo sinua luultavasti samasta syystä

No Comments

Tuoreessa Suomen Kuvalehdessä Asta Leppä kirjoitti ikäsyrjinnästä työnhaussa. Tärkeä aihe. Koska Etsimme dynaamista persoonaa -juttu julkaistiin 50+ -kohderyhmälle kohdistetussa mediassa, syrjintäesimerkeissäkin keskityttiin pääpuolisesti vanhempien ihmisen kokemaan ikäsyrjintään. Vain kuriositeetiksi juttuun oli nostettu lyhyt kappale nuorten työuransa alussa kokemasta vähättelystä.

Itseäni huvitti yrittäjien someryhmästä nostoksi taitettu lainaus. ”Kyllä valitettavasti tarvitaan usein viisi yli viisikymppistä tuottamaan sama määrä tekstiä tietyssä ajassa kuin mitä yksi alle 30-vuotias saa aikaan.” Itse olen yli 50-vuotias. Enkä todellakaan ole hidas. Mutta sillä ei ole väliä, koska sisällön arvoa ei koskaan mitata määrällisesti vaan laadullisesti. Kokemus tuo laatua ja ymmärrystä.

Vanhenemisessa on puolensa: Ikä tuo perspektiiviä. Olin urani alkuvuodet pitkään johtoryhmän nuorin. Enää en ole;). Nuorempana minulla oli etuoikeus saada oppia kollegojen kokemusten tuomasta varmuudesta. Nyt voin jakaa kokemuksiani nuoremmille ja saan heiltä vastineeksi voimaannuttavaa idealistisuutta.

Minulla on etuoikeus työskennellä organisaatiossa, jossa jokainen on juuri oikean ikäinen. On ilo nähdä, miten virkaiältään vanhin meistä tekee parasta työtään koskaan ja miten tuorein harjoittelijamme on tiimien tasavertainen jäsen. Ymmärrän kyllä, että jokaisessa työyhteisössä ei ole näin onnellinen tilanne. Itsellänikin on sellaisista kokemuksia.

Kaikki me tunnemme eri-ikäisiä ihmisiä. Mutta työpaikka on monelle ensimmäinen ympäristö, jossa eri-ikäisillä on oikeus ja velvollisuus ponnistella samassa tiimissä yhteisen päämäärän eteen ilman ennalta-asetettuja valta-asetelmia. Se on monelle uusi ja tuntematon tilanne, jonka kohtaaminen voi aiheuttaa monensuuntaista muutosvastarintaa. Joukkueeseen on vaarana muodostua esimerkiksi sukupolviin perustuvat jakolinjat, ellei tiimin arvopohja ole yhtenäinen.

Yhtenäisyys kasvaa molemminpuolisesta arvostuksesta. Kollegaa voi arvostaa aidosti vasta, kun ensin uskaltaa arvostaa itseään. Aloita matka peiliin katsomisesta ja oman kuvajaisesi hyväksymisestä. Ja jos ja kun kuvassa on jotain puutteita, katso viereesi. Siinä on sinua täydentävä kollega, joka katsoo sinua takaisin luultavasti samoin aikein.

 

Ei kumpaakaan ilman toista

No Comments

Saman henkisten seurassa on mahtavaa voimaantua. Kun Bruce Springsteen – josta en edes erityisesti pidä – raivoaa stadionilla, onhan se vastustamatonta. Tai Simon Sinekin epistola täyteen ahdetussa messukeskuksessa. En ole lähtenyt noistakaan tyhjin käsin.

Itselläni jää kuitenkin enemmän yllättävistäkin klubikeikoista. Jesse Kaikuranta leppeänä kesäiltana merikarvialaisessa entisessä kalasavustamossa. Tai Adam Piernon brändiluento 40 kuulijalle bostonilaisessa yli-ilmastoidussa hotellikabinetissa. Priceless!

Itselleni on monesti palkitsevampaa olla yksilöllinen kala pienemmässä lammessa kuin osa parvea valtameressä. Klubikeikkojen intiimiydessä pääsee lähemmäs esiintyjää. Vaikka pienen piirin tilaisuuksissa pelkään aina kuollakseni niiden potentiaalista interaktiivisuutta. Kunhan minulta vain ei kysyttäisi mitään! Kerro mielipiteeni kyllä, kun olen siihen valmis.

Markkinointi & Mainonnan tuoreimman numeron Mitä & Mieltä -palstalla kysyttiin markkinointiviestintäihmisten suosikkimedioista. Ne olivat minulle niin eksoottisia, etten ollut yli puolesta kuullutkaan. Itse olisin vastannut Ruutu.fi, Cmore YLE, Hesari ja Kauppalehti.

Kait minulla on yhtäältä halu kokea erityisyyttä valtavirran ulkopuolella ja toisaalta tuntea yhteenkuuluvuutta. Kun Vesala tulkitsee Vain elämässä Erinin On elämä laina, annan itselleni mahdollisuuden tuntea niitä tunteita, joita me tunnemme kollektiivisesti. Kun luen Édouard Louis’n Ei enää Eddyn, elän täysin omassa maailmassani. Kumpaankaan ei pystyisi ilman toista.

Miten te kehtaatte?

No Comments

Olin 16-vuotias vuonna 1981. Silloinkin oli lämpimiä kesiä ja vähälumisia talvia. Miten lämpimiä ja miten vähälumisia, sitä en muista. Asuin Kokemäenjoen rannalla, mutta siinä ei saanut uida, koska jokeen torpattiin laimentamattomana paitsi yhdyskuntajätteet myös jättitehtaiden raskasmetallit. Kun olin 10-vuotias, Suomessa syntyi neljä merikotkanpoikasta. Viime vuonna 450. Meillä oli ala-asteen liikuntatunnit pari metriä korkeassa pommisuojassa. Kyllä. Siihen aikaa pommisuojien tarve oli aikuisten tuoreessa muistissa. Tuntien aikana katossa risteilevistä lämmitysputkista tippui päällemme aika ajoin valkoista jauhetta. Asbestia, tiedän nyt. Tein tyttöystäväni, nykyisen ihanan vaimoni, kanssa ensimmäisen ulkomaanmatkan Italiaan joskus 80-luvun puolivälissä. Lentokoneessa tupakoivien osasto oli erotettu tupakoimattomista verholla. Pohjoisella pallonpuoliskolla vallitseva tuuli käy lännestä. Lapsuudesta muistan Outokummun tehtaan pistävän rikin ja liuottimien hajun. Silloin harvoin, kun tuuli kääntyi luoteeseen, meitä tervehti Rosenlewin sellutehtaan lemu. Raha haisee, sanottiin. Raha taisi haista myös Friitalan nahkatehtaassa, jossa yksi minullekin lapsuudesta tärkeä ihminen upotti naudanvuotia myrkyllisiin kemikaaleihin olosuhteissa, joita nykyisin nähdään enää Bangladesh-dokumenteissa. Kun olin 16-vuotias, Suomea yhä jälleenrakennettiin. Työmailla sattui paljon tapaturmia. Muistan sen, koska isäni oli holhouslautakunnan puheenjohtaja ja monet vammautuneet ja invalidisoituneet vierailivat kotonamme. Rakennustyömailla ei tullut silloin jätettä, sillä ylijäämä joko poltettiin, kaivettiin maahan tai kätkettiin rakenteisiin. Tai upotettiin mereen. Se mitä kuljetettiin hyötykäyttöön, paikallinen kuorma-autoilija Hugo teki sen. Hugon lähestymisen tunnisti jo kaukaa kolinasta ja pikimustasta savusta. Kun olin 16-vuotias, napa-alueiden päällä oli nopeasti kasvava otsoniaukko. Silloin iltauutisissa puhuttiin myös happosateista, joiden torjumista pidettiin utopistisena. Elintason mukanaan tuoma saavutettu etu. Montrealissa tehtiin sopimuksia ja molemmat vitsaukset saatiin kuriin. Näitä 2000-luvulla syntyneet eivät voi muistaa. Tunsin 16-vuotiaana vanhempia, joilla ei ollut kelvollista lukutaitoa. Joka vuosi koulussa pidettiin muistotilaisuus jollekin ikätoverille. Liikenne tappoi silloin 10-20 -kertaisen määrän ihmisiä. 16-vuotiaana tunsin aikuisia, jotka olivat saaneet ensimmäiset silmälasinsa vasta alakouluikäisenä. Ja ensimmäiset saattoivat olla vahvuudeltaan +7. Lapsuus oli mennyt sumussa, mutta vanhemmilla, jos sota ei ollut heitä vienyt, oli ollut muuta mietittävää. Kun olin 16-vuotias, maailmassa alkoi levitä AIDS, joka tappoi ja eristi muusta yhteiskunnasta valtavasti nuoria ihmisiä. Enää AIDSiin ei kuole. Sen sijaan meillä on nyt vapaus juhlia terveempää ja suvaitsevaisempaa yhteiskuntaa kuin silloin, kun minä olin 16-vuotias. Nykynuorilla on rohkeus ja ylpeys muuttaa maailmaa. Kun olin 16-vuotias, maailma taisteli tuhkarokkoa vastaan. Se voitettiin. Moni nykynuorista kyseenalaistaa rokotukset. Mitä minä nykyajasta ymmärrän. Olen nyt setäihminen. Olen myös kohtalaisen ylpeä sukupolveni saavutuksista. Olemme tehneet hyvää työtä. Olemme mahdollistaneet lapsillemme paremmat lähtökohdat kuin itsellämme oli. Olemme mahdollistaneet puhtaamman, terveemmän ja suvaitsevamman maailman. Kuinka te nuoret kehtaatte arvostella meitä? Olen varttunut, mutta muistissani ei ole mitään vikaa. Olin itse tuon ikäisenä yhtä ehdoton. Teidän ikäisenänne kuuluu olla. Koska sitten? Mutta älkää kuvitelko, että emme olisi yrittänyt parastamme. Yksikään vanhempi ei halua jättää maailmaa lapsilleen huonompana kuin sen itse sai. Miten toivonkaan, että voisimme tavata, kun olette aikuisia. Nauretaan silloin yhdessä menneille, mutta ajan laimentamille vastakkainasetteluille. Nostetaan malja vielä paremmalle huomiselle. Sinne me olemme matkalla. Yhdessä. Mutta kukaan ei ole luvannut, että tie olisi suora.

Kirjoitin tämän  Manchester-by-the-Seassa. Kävin kävelyllä rannalla – paljain jaloin. Tulin Cala´s-ravintolaan syömään lounaaksi Fish & Chips. Join kaksi kylmää Hana-Stellaa. Minun on hyvä olla. Jaksan parantaa maailmaa taas huomenna. Teidän kanssanne.

Huomiotalous raapaisee vain pintaa

No Comments

Liekö urbaani legenda, mutta Jari Tervon väitetään ilmoittavan kovaan ääneen pubin ovesta sisään astuessaan, että ”olen Jari Tervo.”  Jos joku vastaa, että kyllä me se nyt tiedetään, Tervo vastaa, että ”tottakai tiedätte, koska juuri kerroin sen.”

 Jollette vielä tiedä, niin olen Juuso Enala, itseni arvostama mainosmies. Olen mielestäni ihanan sopivasti huomiohakuinen. Monesti satakuntalaisen suorasanainen, mutta suorienkin sanojeni taustalla on vilpitön mieli. Soitan vuodesta toiseen – kyllästymiseen asti – samaa levyä. Kerron pyrkimyksestä henkilökunnan hyvinvointiin. Kerron, miten työtyytyväisyys näkyy parempana palveluna, laadukkaampana työn jälkenä, rohkeampina ideoina, haluna ottaa vastaan palautetta ja nöyryytenä oppia siitä. Ja miten tämä kaikki näkyy kyvykkyytenä tehdä tiimityötä – kykynä olla enemmän yhdessä kuin yksin.

En usko, että mikään kestävä muutos lähtee yksiviivaisesta huomion hakemisesta. Paidan pois ottaminen harvoin paljastaa sisäistä kauneutta. Kestävä muutos lähtee kuitenkin aina syvältä sisimmästä. Aitoja tunteita ei tarvitse huutaa. Niiden ääreen hakeudutaan kuin nuotiopiirin lämpöön. Aitous lämmittää aina keinokuitua enemmän.

Tottakai itsekin sorrun joskus populismiin: Postaan lööppiotsikon, jonka tiedän herättävän huomiota kuulijoissani. Mutta näidenkin heittojen takana on hyvin vakiintunut arvomaailma. En lähtökohtaisesti lasauta ja sitten keksi jälkikäteen selitystä sanomisilleni. Mieluummin pyydän anteeksi. Jos totta puhutaan, usein joudun pyytämään. Vähempikin riittäisi.

 

Older Entries