Mahtuvatko ihmis- ja omistaja-arvo samaan yhtälöön?

No Comments

Olen enemmän värikäs kuin mustavalkoinen ihminen. Ehkä se on syy siihen, etten osaa arvostaa ihmisiä, jotka puhuvat mustan valkoiseksi. Olen hyvin yrittäjä- ja myyntihenkinen, mutta myös leimallisen lähimmäisriippuvainen. Tämä kaikki sai minut pohtimaan ihmisen arvoa työmarkkinoilla. Kun ainoastaan omistaja-arvonsa pakkomielteiseen kasvattamiseen lukittautuneen yrityksen johto tekee vääriä peliliikkeitä ja panostaa pikavoittojen toivossa vääriin strategioihin, laskun maksaa henkilökunta. YT-neuvottelut eivät näytä excelissä erityisen pahalta. 30 tai 60 ovat vain nuijankopautusta odottavia numeroita taulukossa, mutta henkilötasolla ne merkitsevät epävarmuutta toimentulosta ja vuosia rakennetun ammatti-identiteetin murenemista. Pahinta on, että hyvää työtä tehneille, mutta työnsä menettäneille ihmisille ei anneta aina edes oikeutta surra. Yhtiö vyöryttää surun päälle voimalla ilosanomaa siitä, että uunituoreessa henkilökuntatutkimuksessa työtyytyväisyys on nousussa. Mainitsematta jää, että osallistuneiden joukossa ei ollut irtisanottujen ja lomautettujen ääntä.

Mahtuvatko ihmis- ja omistaja-arvo samaan yhtälöön? Tottakai mahtuvat. Mutta ensin tulee aina ihminen. Kun ihmisiä arvostetaan ja he voivat hyvin, se vahvistaa keskinäistä luottamusta. Se puolestaan heijastuu asiakkaille ja yhteistyökumppaneille. Vain sitä kautta omistaja-arvo kasvaa kestävästi. Hitaammin, mutta varmemmin. Kauniimmin.

 

Minulla on mielipide. Onkohan se arvokas?

No Comments

Määrittelisin itseni taiteen ystäväksi. Kirjallisuus, teatteri, musiikki ja kuvataide tekevät minut onnelliseksi. Jos näistä olisi pakko valita yksi, ehkä rakkainta on kuvataide. Eilen kävin lounastunnilla taidegalleriassa. Näyttely oli erinomainen. Teoksiin tutustumista hieman hankaloitti se, että näyttelyluetteloa ei löytynyt mistään. Kun sen l0pulta kolmannella pyytämällä sain vastaanotossa työskennelleeltä henkilöltä, huomasin, että teoksissa ei ole lainkaan hintoja. Kysyin, että onko hintoja saatavilla ”tiskin alta”. Otettiin ulkolinjapuhelu esimiehelle. Hänelläkään ei ollut hintoja. Keskustelusta ymmärsin, että niitä oli kyllä pyydetty, muttei oltu saatu. Aistin myös suuren ihmetyksen, että galleriaan oli tullut asiakas ostomielessä. Voisin kuulemma tiedustella hintoja myöhemmin. Niitä ei luonnollisestikaan tarjouduttu proaktiivisesti toimittamaan potentiaaliselle ostajalle.

Tämä ei ole kritiikki. Tämä on kirjoitus hinnoittelun vaikeudesta. Ymmärrän hyvin taiteilijaa. Eilinen näyttely oli hyvin omakohtainen ja vahvoista kokemuksista syntyneitä töitä lienee mahdoton hinnoitella. Taiteilijalle rahaa tärkeämpää saattaa olla löytää töilleen hyvä koti. Itse olen etuoikeutetussa asemassa, sillä saan tehdä luovaa työtä kaupallisessa viitekehyksessä. Kaikki on myytävänä. Kaikki todellakin on myytävänä. Joskus jaan ajatuksiani myös ilmaiseksi. Idea ei lämmitä ketään pöytälaatikossa. Siksi altistan ajatuksiani viljalti muitten arvioitavaksi. Mutta pohjimmiltani elän samassa dilemmassa yllä mainitun kuvataiteilijan kanssa: Asetan ajatukseni ja ideani muiden arvosteltavaksi. Ne herättävät joissakin mielenkiintoa. Silloin minun pitää arvioida, miten arvioin hengentuotteitteni arvon ja miten hintaan vaikuttaa se, kuka niistä on kiinnostunut.

 

Edesmenneen ystäväni Markku Kososen teos Ilopyydys ei liity tapaukseen.

 

 

 

 

Tiedän mikä olen, mutten tiedä, miksi voin vielä tulla

No Comments

Olen kuullut useasti sanottavan, että olen persoonallinen ihminen. Persoonallisuus on häveliäs kiertoilmaisu erilaisuudelle. Jälkiviisaiden maailmassa rohkeus kertoa mielipiteensä ennalta on persoonallisuutta. Tasavauhtisessa juoksussa intervallit ovat persoonallisia. Harmaansävyissä sammaleenvihreä on persoonallista. Katsomossa viihtyvät pitävät lavalle uskaltautuvaa persoonallisena.

Persoonallisuuden tunnistaminen on kaikkien ihmissuhteiden perusta, sillä se tekee ihmisen käyttäytymisestä edes jossain määrin ennustettavaa. Avoin persoonallisuus tekee kantajastaan haavoittuvan. Työpaikoilla laskelmoivat esimiehet ulosmittaavat irti kaiken persoonallisista työntekijöistään. Moni pomo piiloutuu varjoihin samalla, kun heittää houkutuslinnuksi pelottoman kollegansa.

Tällaista kaikkea mietin eilen Turun kaupunginteatterin Hamletin ensi-illassa. Taisi olla itse Hamlet, joka sanoi, että tiedän mikä olen, mutten tiedä, miksi voin vielä tulla. Tämä lause suisti minut ajatuksiini. Tiedän, että tässä iässä persoonallisuus on hyvin vakiintunut. Ei minusta enää tule muuta. En edes sellaisesta haikaile. Kunhan oppisin elämään edes tällaisena. Kunpa edes hyväksyisin itseni.

Suurten persoonallisuuksien karnevaaleilla tasapainoisuus ja vähäeleisyys erottuvat huutomerkin lailla. Hamletissa lavalle vyörytettiin melkoinen kattaus toinen toistaan juonikkaampia hahmoja. Kreisibailaajien joukossa Hamletin ystävä Horatio oli raikas tuulahdus. Vai voiko hänenkään lojaalisuuteensa luottaa? Miksi temperamenttiset aina ovat epäilyksen alla? Voiko peto vaania pinnan alla?

Kuva Otto-Ville Väätäinen

Ohjausvirheen mahdollisuus

No Comments

Olen keskiverto suomalainen miesoletettu: Tutkimusten mukaan 89 prosenttia suomalaismiehistä pitää itseään vähintään yhtä hyvänä kuskina kuin muut autoilijat. Harhaisuudesta ei olisi haittaa, mikäli itsetuntemus joutuisi testiin vain suljetulla radalla. Valitettavasti me ajotaitojamme yliarvioivat sompailemme muiden ihmisten keskellä. Monet jopa muita kyydissään.

Ajelin torstaina kollegani kanssa asiakastapaamiseen kohti Helsinkiä. Ykköstie oli pahasti sohjoinen. Nopeusrajoitus oli laskettu aiheellisesti ja oli koko matkan 80 km/h. Kuten todettu, olen keskivertoa parempi autoilija. Mutta tämän lisäksi autoni on varustettu kymmenillä kuljettajaa avustavilla sensoreilla. Tästä kaikesta huolimatta varasimme matkaamme 45 minuuttia ylimääräistä aikaa. Halikon kohdalla ajelimme 77 km/h, kun ohitsemme posotti sohjoa ympärilleen lennättäen kaksi Pohjolan Liikenteen pikavuorobussia. Vauhtia oli vähintään 20 km/h yli nopeusrajoituksen.

Bussiyhtiö oli asettanut tavoitteet turhan kireälle. Aikatauluissa ei ollut varaa reagoida olosuhteisiin. Minun silmissäni liikennöitsijä vaaransi matkustajiensa turvallisuuden. Tarina on tosi, mutta kuten ehkä arvaattekin, se on myös analogia. Miten montaa yritystä johdetaan kuten bussiyhtiötä: henkilökunta houkutellaan matkalle, jossa muuttuviin olosuhteisiin ei ole halua eikä kykyä reagoida. Ohjausvirheen vuoksi bussi saattaa kääntyä kurvissa katolleen ja kuljettajaan luottaneet matkustajat lentävät kyydistä. Työmatkalaisille katteettomasti annetut lupaukset lunastaa työttömyyskassa. Epärealistiset aikataulut ja reitit määrännyt esimies jatkaa tehtävässään. Ties vaikka saisi bonuksia.

Aivan vilpittömästi luulen olevani hyvä autokuski. Siitä huolimatta seuraan tarkasti sääennusteita ja liikennetiedotteita. On helpompi olla keskivertoa parempi, kun tuntee ympäristön, olosuhteet ja itsensä. Joka kerta matkaan lähtiessäni muistutan itselleni, etten ole vastuussa vain itsestäni, vaan myös matkustajistani ja vastaantulijoista. Jos koen epävarmuutta, hyppään junaan tai muiden kyytiin. Liikenteessä ja työelämässä itsekkyys, ahnehtiminen ja turha kiire vaarantavat tavoitteeseen pääsyn.

 

Kuvan bussi ei liity tapaukseen.

Voittaako vimma viileyden?

No Comments

Hansdotterin kaltainen kasvava asiantuntijaorganisaatio tuottaa valtavasti hajanaista tietoa. Jos henkilökunta kirjaa ylös tiedot myynnistä, suunnittelusta, alihankinnoista ja laskutuksesta edes olennaisilta osiltaan, se selkeyttää merkittävästi liiketoimintaprosesseja ja helpottaa niiden johtamista. Kaikki kollegani ovat toiminnanohjausjärjestelmän käyttäjinä esimerkillisiä.

Joukossamme on vain yksi huono esimerkki. Minä olen korimme mätä omena. En ole koskaan kirjannut ensimmäistäkään tekemääni työtuntia. En ole raportoinut myynnin vaiheita. Itse asiassa en edes tiedä Visma Severan tunnuksiani. Näkemättä kollegoitteni pään sisälle tai sydämeen, perustelen erityisoikeuteni ainutlaatuisuudellani. Aivan kuin kukaan muu ei olisi erityinen. Kun katson peiliin, en näe sieltä medelsvenssonia vaan Zlatanin. Näen vain oman peilini; oman pelini.

Soitan viiden minuutin myyntipuhelun tai käyn puolen tunnin asiakaskäynnillä. Kirjaisinko puhelusta viisi minuuttia työaikaa, vaikka siihen keskittyminen vei minulta työpäivän edestä energiaa? Puolta tuntia asiakkaan neukkarissa on saattanut edeltää vuosien työ: Olen seurannut kurinalaisesti potentiaalisen asiakkaan liiketoimintaa ja sen kehitystä. Mihin se työ kirjataan?

Trendikkäässä mainosmaailmassa pitäisi ymmärtää fanittaa Flown sivulavan marginaalisia indie-artisteja. Minä olen aina pitänyt Kaija Koosta. Hänen rallinsa ovat tarttuvia ja sanat parhaimmillaan hyvin voimaannuttavia. Mutta Kaijan suurin voima on hänen intensiivisyydessään. Hän elää musiikkiaan. Hänen vimmaiset tulkintansa läpäisevät ainakin minun suojaukseni. Vimma voittaa viileyden. Minun maailmassani vimma on erityistä, viileys opeteltua.

Tietenkin tiedän, ettei minussa ole mitään erityisempää kuin kenessäkään muussa. Kentällä voi olla kerrallaan vain yksi Zlatan, stagella yksi Kaija. He eivät olisi mitään ilman kanssaihmisten erityisyyttä. Kirjaukset toiminnanohjausjärjestelmään ahdistavat minua, jollekin toiselle ne tuovat turvaa. Olen ainutlaatuinen, mutta onko minulla oikeus pelata omilla säännöilläni. En oikein siedä poikkeuksia muilta ihmisiltä. Miksi siedän niitä itseltäni? Määrittelenkö itseni poikkeukseksi, joka vahvistaa säännön? Oletko koskaan miettinyt, mitä tämä usein toistettu sanonta ylipäätään tarkoittaa? Yleiskäytössä sanonta oikeuttaa tulkintaan, jonka mukaan jokaisella säännöllä olisi oltava poikkeus. Jotkut meistä käyttävät tätä vääristynyttä tulkintaa jopa säännön rikkomisen oikeutuksena.

 

AP Photo/Francois Mori

 

 

 

 

Tavoite ja kontrolli

No Comments

Kun istun junassa Turun ja Helsingin välillä, asetan jokaiselle matkalleni tavoitteen. Oli tavoite sitten 30 sähköpostiin vastaaminen tai asiakaslehtijutun viimeistely, tapanani on tavoittaa se. En voi elää ilman selkeää päämäärää. Tavoitteellisuus on elämäni tarkoitus.

***

Pitkälle lennolle lähtiessäni tarkistan aina lentoajan. Sitten tsekkaan matkakirjani sivumäärän, pistekoon ja arvioin tekstin haasteellisuuden. Koen onnistumista, mikäli luku-urakka on valmis puoli tuntia ennen laskeutumista. Tapanani on onnistua.

***

Kun käyn puhumassa, en käy vain jakamassa kokemuksiani ja näkemyksiäni. Käyn rakentamassa muistijälkeä. Jos katsomossa on 200 ihmistä, minulle riittää, että 5 % heistä kokee ahaa-elämyksiä. En ole kaikkea kaikille. Toivottavasti olen edes jotakin jollekin.

***

Tavoitteellisuuteni ja kontrollointini huipentuu IKEAssa. Olen ennalta kellottanut ajan ovelta ovelle. Kuljen laput silmillä sivuille vilkuilematta. Katseeni pysyy koko ajan pallossa. Tein eilen täydellisen suorituksen. Kolme kärryllistä tavaraa minuutilleen tavoiteajassa ja eurolleen budjetissa.

***

Tein jo tänään töitä. Sen jälkeen kävin tapani mukaan lukemassa lehtiä ruotsalaishenkisessä löylyttömässä saunassa. Etsin lämmössä jotakin uutta reseptiä sunnuntain päivällispöytään. Lohi-currykeittoa se on. Kohta rentoudun. Katson lineaarisesta televisiosta väkisinhiihdon perinteistä.

***

Jos totta puhun, ilman tavoitteellisuutta en pystyisi rentoutumaan. Voin hyvin, kun tinkini on tehty: kun tiedän tavoitteen ja mittarit sen arvioimiselle. Kun teen kampanjaa asiakkaalleni, soitan ensimmäisenä mahdollisena hetkenä ja kysyn: ”Miten kauppa on käynyt?”

***

Onko vain onnistuminen tärkeää? Ei se niin voi olla. Tärkeintä on päämäärä ja vilpitön yritys sen tavoittamiseksi. Aina ei onnistu. Silloin pysähdytään, keskitytään ja tehdään korjaavat toimenpiteet. Joskus mielenkiintoisin reitti perille kulkee kiertotien kautta.

 

Unohdinko olla parempi mies?

No Comments

Kello on puoli seitsemän aamulla. Heräsin kiitettävän levänneenä kapkaupunkilaisessa hotellissa. Tänne päästäkseni lensin 16 tuntia. Käyttämäni kerosiini on polttanut stigman omaantuntooni. Paraneeko se päästöjä kompensoivan lentomaksun maksamisella?

Lentomatkustaminen aiheuttaa maailman hiilidioksidipäästöistä 2,5 %. Sementtiteollisuus 3-4 -kertaisen määrän. Yhteen kahvikupilliseen kuluu vettä 140 litraa. Golfkenttien kasteluun käytetään päivittäin vettä kymmeniä miljardeja litroja. Kuivuudesta kärsivässä Nevadassa tai Andalusiassa jopa kolmannes makeasta vedestä kuluu viheriöiden kasteluun. Kapkaupungissa oli vuosi sitten vakava vesipula. Tilanne on nyt korjaantunut, mutta kriisi korjasi myös asenteet. Vettä säästetään yhä ja säästämisestä puhutaan. Pakko on paras motivaattori.

En juo kahvia. Jos keskiverto suomalainen juo viisi kupillista päivässä, säästän vuodessa vesivaroja yli 250.000 litraa. Puhumattakaan siitä, etten pelaa golfia. Jouluisin Suomessa myydään 1,5 miljoonaa joulukuusta, joista joka kolmas on tuontitavaraa. Mitä tuhlausta! Emme hanki kuusta. Emme ammu uudenvuoden raketteja. Muistaakseni Suomessa on parisataa lisensoitua mäkihyppääjää, joista 4-5 kiertää maailmancupia. Betonisen hyppytornin rakentaminen muutamalle harrastajalle ei ole ympäristöteko. Mäkien ja alastulorinteinen muovitus ja lumetus, lukemattomat treeni- ja kilpailumatkat, ylisuuret keinokuitupuvut… Veikkaan, että yhden suomalaisen keräämän maailmancup-pisteen hiilijalanjäljellä täysi Airbus lentää lukemattomia kertoja Helsingistä Tokioon. En hyppää mäkeä.

Ostin jouluksi viisi lahjaa ja sain kaksi. Ostamistani lahjoista neljä viidestä oli virtuaalisia. Toki teatterilahjakortin tai konserttilipun lunastaminenkin aiheuttaa päästöjä. Käytin jouluna moninkertaisen ajan pakkausmateriaalien lajitteluun ja kierrättämiseen kuin niiden avaamiseen. Muistan olla joka vuosi hiukan parempi mies. Silti mietin aamulla, pitikö sitä nyt lähteä Etelä-Afrikkaan. Piti. Emme tulleet tänne (vain) maisemien takia. Tulimme rakkaiden ihmisten takia. Kaiken arvoa ei voi mitata laskureilla. Elämästä pitää olla lupa myös nauttia.

Täydellinen joulu

No Comments

Sisustuslehtien joulujutut ovat minulle kuin tulipalot pyromaanille. Kamalan kauniita. Tiedän, että ne ovat väärin, mutta en vain pysty olemaan lukematta niitä. En tiedä, mikä minua koukuttaa tarinoissa, joissa päähenkilö aloittaa jouluvalmistelut jo kuukausia ennen juhlaa. Ovikranssien pajurungot on maalattu tänä vuonna jo ajoissa matalla kalkkimaalilla ja tytöille on hankittu kierrätysjuuttikankaiset mekot. Felix-koirakin on saanut luonnonvärisen tekoturkistorkkupeiton. Syksyn trendiväri – poltettu oranssi – on ajoissa ennen joulusesonkia poistettu metallihohtoisen viininpunan tieltä. Hillitty kiilto luo kiinnostavan kontrastin vaatimattomuutta ilmentävien luonnonmateriaalien kanssa. Joulukuusi on luonnollisesti aito ja se onkin hankittava ajoissa, sillä puistoon antavan ruokasalin nurkkaan täydellisesti sopivia nelimetriä latvakuusia ei ole helppo löytää. ”Perheen isäntä laittaakin kellon soimaan kuusikaupan alkamisaamuna jo aamuviideltä ja lähtee perheessä sukupolvia kulkeneen nahkapunoksisen termospullonsa kanssa kuusijahtiin”, naurahtaa lapsuudenkodin taloudenhoitaja Sigridin käsinkirjaileman jouluessun päälleen kietaissut kiireinen emäntä. Termospulloon on laitettu matkaevääksi luomusiideripohjaan keitettyä valkoista glögiä, joka on tänä jouluna maustettu seljalla ja veitsenkärjellisellä Madagaskarin vaniljaa. Kertakäyttötavaranpaljous ahdistaa ympäristön tilasta huolestunutta perhettä. Lahjat ovatkin tänä vuonna virtuaalisia: yhteistä aikaa ja elämyksiä perheen kesken, mutta kuusen alle on kasattu näyttävä valikoima silkkipapereihin sävy sävyyn kiedottuja lahjapaketteja, koska ne näyttävät perhepotretissa hyvältä. Pakettien rusetit ovat tänä jouluna näyttäviä ja metallisävyjen tukena on puuterimaisia materiaaleja ja aitoja havunoksia. Samassa ovikello soi ja tattaripuuroa hauduttava kiireinen emäntä ennättää avaamaan oven. Samassa taloyhtiössä asuvat kakkoskodin kesänaapurien lapset käyvät eteisessä esittämässä tänäkin vuonna ihanan joulutanssikuvaelmansa. Musiikki soitetaan suvussa yli sata vuotta kulkeneesta gramofonista. Savikiekkojen ihana rahina tuo joulun tunnelman. Esitys huipentuu lasten saamiin poskisuudelmiin ja kiitokseksi annettuihin käsintehtyihin perinteisiin piparminttusauvoihin, joita perheen emäntä aina varaa yllätysvieraiden varalta. Joulu – eikä elämä yleensäkään – ole sitä miltä se näyttää. En usko, että kukaan kirjoittaa juttuja täydellisen joulun tavoittelusta aiheuttaakseen kenellekään riittämättömyyden tunnetta tai ahdistusta. Se olisikin talven suurimman juhlan hengen vastaista. Täydellisenä jouluna jokainen meistä riittää juuri sellaisena kuin on. Minä olen täydellinen. Sinä olet. He ovat. Hyvää, täydellistä joulua!

Bossladyn herkkukoriyllätys

No Comments

Riina kutsui joukot koolle neukkariin klo 14. Presentaatio on viritetty valmiiksi ja Massukat (aka Bernard-Massard) kaadettu viinitilan omiin lahjalaseihin. Prese oli ytimekäs, muttei vähäeleinen. Runsaat, animoidut efektit varastivat huomion näytön väärältä kuvasuhteelta.

Saimme Bossladylta tehtävän: Jokaisella oli 30 minuuttia aikaa käydä kokoamassa oma 50 euron herkkukorinsa Wiklund Herkussa. Vaikka tehtävä oli selkeä yksilötehtävä, tiimiydyimme vaistomaisesti neljään ryhmään.

Tehtävä oli hieno. Jokainen ryhmä pysyi aikataulussa eikä yksikään ylittänyt budjettiaan. Mitä muuta projektinjohto-organisaatiolta voisi odottaakaan? Olin maksamassa oman tiimimme ostoksia. Syrjäsilmällä katselin kollegoitteni tavaroita. Minua hymyilytti. Olisin osannut miltei arvata heidän ostokäyttäytymisensä. He eivät ostaneet itselleen, vaan omaa herkkukoria kerätessäänkin he olivat selvästi ajatelleet muita ihmisiä. Sellaisia he ovat – työkaverini. Heillä on joulumieli sydämessään myös arjessa.

He vain yrittävät täyttää vanhempiensa toiveet

No Comments

Olen kirjoittanut joskus tuija-ilmiöstä. Itse olemme hankkineet pihamme ikivihreät 50-senttisinä taimina. Vuosien mittaan niistä on kasvanut 4-5-metrisiä jättiläisiä. Meidän tapamme on vanhanaikainen. Nykyisin havupuut tuodaan pihoihin täysikokoisina. Keskeneräisyys on näinä täydellisyyden tavoittelun aikoina häpeäksi.

Tupaantuliaiset ovat ovella. Tuijat on istutettu kaivinkoneilla ja savimaahan painuneet telaketjun jäljet on saatu peitetyksi siirtonurmella ja etelärinteen kuntalla. Mutta olohuoneesta puuttuu sohvaryhmä ja ruokapöydän tuolit. Asko ja Isku ovat no-no ja aitoihin Eames-tuoleihin ja Barcelona-sohvaan eivät rahat riitä. Hankitaan kopiot.

Kopioidaan myös naapureiden elämä. Kesällä pitää tänä vuonna mennä sinne, hiihtämään talvella tuonne. Hitto, että piti mennä ostamaan se uusi katumaasturi kakkosautoksi juuri, kun siitä tuli uusi malli 14 millimetriä virtaviivaisempine ajovaloineen ja latteine pakoputkineen. Kyllä sen kaikki huomaavat, että meidän auto on wannabe facelift -mallia.

Tällaiseen Solsidan-elämään syntynyt lapsi on moninkertaisesti enemmän väliintulon tarpeessa kuin rakastavassa, mutta vähävaraisessa perheessä elävä lähiölapsi. Kun vanhemmat ovat baila-baila St. Tropezissa, he ostavat pois eroahdistuksensa jakamalla ilman valvontaa ja rakkautta kasvaville lapsilleen avokätisiä viikkorahoja.

Helppo elämä, rikas isä ja koira.

Pintaliitäjävanhempien lasten irrallisuus ei ole vain televisiosarjojen todellisuutta. Se on totisinta totta. Ja ei, viikkorahoja ei investoida Keltaisen kirjaston romaaneihin, uusiin nappiksiin eikä akustisen kitaran kieliin. Perille halutaan nopeammin. Lukeminen ei kannata, koulut ja harrastukset lopetetaan, mutta elintasosta ja huippaavista haipeista ei tingitä. YOLO. Sekin pikakelauksella. Kunnes jonkun nauha katkeaa.

Älkäämme ihmetelkö elämänhallintansa menettäneitä lapsia. He ovat hyviä lapsia. He ovat vain etsineet vanhempiensa hyväksyntää. Heistä on tullut juuri sellaisia, millaisiksi heidät on kasvatettu.

Tämähän näyttää ihan aidolta.

Older Entries